Tiheimmästä pimeästä kantavalla runokielellä
Timo Suutarisen Eikä varjoja enää ole jatkaa holokaustia käsittelevää trilogiaa, jonka vuonna 2020 ilmestynyt Kirsikankukkien kaupunki aloitti. Teoksesta kirjoittaminen tuntuu haastavalta, sillä tällaisen aiheen edessä oma kieleni on vaarassa loppua kesken, murentua vähäpätöiseksi ja latteaksi. Suutarisen runokieli kuitenkin kantaa voimallisena ihmiskunnan tiheimmän pimeydenkin äärellä ja vastustaa vaikenemista ja unohtamista, joissa vaaran ydin piilee: ”Niin kauan kuin kerromme tarinoita / ja meistä kerrotaan tarinoita / ja muistamme isiemme ja äitiemme, / veljemme, sisartemme ja lastemme nimet, / niin kauan meidän kansamme on olemassa.”
Teoksen runot pakottavat kasvokkain maailman perustuksia horjuttaneen käsittämättömän kanssa ja antavat säästelemättä äänen holokaustin uhreille: ”Kädet työntävät, / tönivät ja tuuppivat meitä. / Ne ruoskivat, hakkaavat ja lyövät meitä / päivästä toiseen // Väkivalloin ne vievät kaiken / kunnes jäljellä ei ole mitään.” Raamattu-sitaatit ja -mukaelmat sekä viittaukset Jumalaan tukevat runoissa tematisoituvaa kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa, joka Ukrainan sotauutisia seuratessa näyttäytyy yhä hirvittävän ajankohtaisena. Sakeat varjot eivät ole kadonneet ihmiskunnasta mihinkään, mikä korostaa näiden runojen merkittävyyttä ajassamme. Tekstistä nouseva kysymys ”Miten me selitämme tämän lapsillemme?” seuraa ihmistä vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.
Kirsikankukkien kaupunki notkahteli paikoin pateettiseksi ja hapuilevaksi, mutta Eikä varjoja enää ole -teoksessa runoilijan poetiikka on hioutunut. Väkevät elämän ja kuoleman kuvat kulkevat osana kantavaa runokieltä, joka suoruudessaan menee ytimiin, järkyttää äitymättä mässäileväksi ja kasvaa välillä myös särkevän kauniiksi: ”Ruumiimme poltetaan ratakiskojen päällä / ja lapset levittävät tuhkamme tielle. / Sydämemme on ainoa, mitä meistä jää jäljelle.” Teoksen eetos on vahva: me emme saa unohtaa, emme sulkea silmiämme, emme vaieta.
Raskaasta aihepiiristään huolimatta Suutarisen runot eivät jää pimeyteen. Teoksessa tematisoituvat myös toivo ja ajatus siitä, että ihminen ja hänen merkityksensä eivät typisty kuolemaan tai siihen, miten hänet täältä riistettiin: ”Kun ihmiset havahtuvat villihevosten ääniin, / he nostavat katseensa maasta / ja näkevän taivaalla suuren muinaisen linnun. // Silloin krematoriot tuhotaan / ja ghettojen muurit revitään alas. / Silloin kärsineet syntyvät uudelleen / eikä kukaan ole yksin tai peloissaan.” Ihmisen ydin on kuolemaa suurempi eivätkä rakkaus tai auringon jäljet katoa, kunhan me emme unohda, kunhan emme vaikene.
Kommentit kritiikkiin