Muistamisen poetiikkaa

Lea Kaleniuksen toinen teos Tupakoin beigessä tuulessa sukeltaa hienovireisesti muistoihin ja muistamisen ytimiin ja kuljettaa mukanaan niin öisille pussiviineille kuin myös opettajan elämänrytmiin. Sekä tiiviin säerunon että proosarunon muotoa hyödyntävät, välillä kalenteria jäljittelevään typografiaankin taipuvat tekstit rakentavat kirkaskielistä runoutta, jossa tavallisuuden väreihin sekoittuu persoonallista kuvallisuutta: ”käyn töissä, tapaan ihmisiä / kuin joisin vuohenmaitoa / kiirehdin hitaaseen / asuntoon, kuopalla tuolit / yöt huojuttavat seiniä paksummiksi”.

 Ajassa moniaineksisesti liikkuvat runot puhuvat erityisen sykähdyttävästi ystävyydestä, jonka hehkussa toista saattaa havainnoida kuin ihmettä: ”miten ystävä osaa puhua noin / miten pysäyttää hetken sormiinsa”. Nyanssikas ystävyydenkuvaus yhdistyy elämänjanoiseksi varhaisaikuisuudeksi mieltyvään elämänvaiheeseen, josta löytyy rahattomanakin syy viettää baariöitä ja rohkeutta elää kokeillen ja vimmalla: ”pikavippaan, jotta pääsen ulos / työni vaihtuvat / kuin asunnot.” Vaikka parikymppisyydeksi tulkitsemaani ikävaihetta kuvaillaan välillä varsin lakoniseenkin sävyyn, sanojen välistä tihkuu myös lämpöä, mikä tekee oikeutta levottomalle mutta elämäntäyteiselle ajanjaksolle. Muistojen yksinkertaisesti rakentuva aistivoima tarttuu ja kutsuu lukijaa jaettuun nostalgian kokemukseen runojen äärellä. Muistamiseen kietoutumista ja menettämistä reflektoidessaan runojen tiivis ja kryptinen ilmaisu yltää välillä särkevän kauniiksi: ”diskopallo dispersoi, valon lätäköitä / sävy on entisen meren pohja”.

Teoksen keskivaiheilla muistamisen teema yhdistyy rakkauteen, joka kulminoituu teksteissä vilahtelevaan ja vesikuvastoon lomittuvaan miehen hahmoon. Ajallisesti eri tasoilla liikkuvassa teoksessa esiin pääsee myös keski-ikäisemmältä näyttäytyvä elämävaihe, jota rytmittävät opettajan työt ja uhmakas, keski-iän normeja karttava asenne: ”hyväntahtoiset työkaverit / odottavat virkaa ja ostavat / suurkakun sen saatuaan, minä / leikkaan palan ja eläydyn / hautajaisiin.” Keski-ikäistymistä kuvataan toisaalta paikoin myös itseironialla höystettyyn lempeään sävyyn. Muistoihin ja eri elämäntilanteisiin tarkkanäköisesti kiinnittyvät runot johdattelevat kysymään, mikä ihmisessä lopulta on ajatonta.

Tupakoin beigessä tuulessa on kaikkinensa taitavalle runokielelle perustuva sukellus muistiin, muistamiseen ja minuuden rakentumiseen niiden lomassa. Teoksen sanat ja kirkas kuvakieli jäävät virtaamaan mieleen kuin muistot itsessään ja johdattavat lukijaa omien muistojensa syövereihin.