Mantroja muutoksesta

Vilhelmiina Vilhusen Lähtölaulu on eloisa esikoisteos. Kirjalle leimallisinta ovat aforistiseltakin tuntuvat fragmentit, jotka jatkuvat sivulta toiselle ja törmäävät ajoittain pidempiin proosarunoihin. Osittain runofragmentit vaikuttavat mantroilta, kuten “aina vakavuuden tilalle leikki/ lempeä” ja “kuu, siltä en osta mitään.”

Teoksen leikki näkyy runoissa hienovaraisina muodonmuutoksina, kun esimerkiksi näkkileipä murenee suuhun ja saa aikaan eroottisen vaikutelman. Runojen puhuja erottuu välillä eräänlaisena tahtona, joka kohtaa paradokseja ja ristiriitoja: “Yritän sieluuntua, mutta sielu ei./ Yritän nähdä, mitä en ymmärrä.” Runot sanallistavat liikettä: eräässä runossa esiintyvät linnut ja alukset tuovat mieleen ajatuksen lipumisen jatkuvasti pois ja takaisin. Paikoin kieli palloilee merkitystensä runsaudella ja niiden keskinäisellä ristiriitaisuudella. “Sydän kuin aukoton iglu” – mieleen tulee jää, koti. Onko sydän siis jäätä? Jäähän sulaa, eikös sydänkin sula? Lukukokemus tuottaa keksimisen iloa. 

Lähtölaulua kannattaakin lukea vähän kerrallaan, ja ymmärtää runoja osastojaosta huolimatta melko yksittäisinä. Kolmannessa osastossa on joitakin typografisia keinoja hyödyntäviä runoja: esimerkiksi neliön muotoon ryhmitetty, tavuihin katkottu teksti, joka kuvaa näkymättömään avautuvaa ikkunaa. Runon tavutetut sanat tuottavat lukemiseen meditoivaa hitautta. Saman osaston avausrunossa on piirretty nelikulmio, jonka päällä oleva fraasi “tässä on meille tilaa” tuottaa vaikutelman koulutehtävästä. Kaksi neliötä peilaa toisiaan kiinnostavalla tavalla osaston alussa ja lopussa, ikään kuin merkitsemässä, että saman ikkunan luo voi palata, mutta maisema voi (ja saa) tällä välin muuttua näkymättömäksi.

Pohdin runojen mantramaisuutta ja jatkuvasti toistuvaa leikki-sanaa, ja leikin mukanaan tuomaa horjuntaa, hurmaa ja huimausta. Kirjan lopussa leikin kokemus korostuu: “oli tarkoitus oppia olemaan ihminen,/ hengittää mantra.” ja “kun maailma pyörii, sitä vain pyörtyy.” Leikin tarkoitus on kaiketi nauttia, löytää ja haastaa, eikä leikillä tarvitse olla muuta funktiota kuin se itse: mantratkin ovat ajattomia mietelauseita, joille tärkeämpää on niiden tapa olla kuin niiden tapa tuottaa merkitystä. Lähtölaulun runojen ihmettely saa lukijan sellaiseen asentoon, jossa on mahdollista leikkiä ja oleilla vain, eikä pelkkyys ole vähää.

Eräässä runossa esiintyvät sadevesikourut, kaivot ja lammikot tuovat mieleen vuodenaikojen taitoskohdat, jolloin on jonkinlainen lähtemisen tuntu. Voisiko Lähtölaulu kuvata siis hetkiä, jolloin muuttuminen on käsinkosketeltavaa? Siten kirja on varsin monisuuntainen: ikkuna josta näkyy sekä ulos, että heijastuksen kautta takaisin sisälle, kieli jonka ei tarvitse puhua niin paljon, ettei ympärillä olisi myös tilaa.