Ilon lävitse käy viima

Hannu Kankaanpään Aika kylmää on lyhyt mutta sitäkin moninaisempi runokokoelma. Jo kannen kuva paljastaa teoksen nimen kaksoismerkityksen: siinä ollaan sinertävän jään alla, hyisissä tunnelmissa. Alkupuolen runoissa ajan kuluminen, vanheneminen ja näiden aiheuttamat tuntemukset ovat keskeisiä teemoja. Aika kylmää meidät kaikki.

Teos on jaettu neljään osaan. Kahdessa ensimmäisessä erilaisten tunteiden ja kokemusten erittely on keskiössä. Kankaanpään ilmaisu on rauhallista ja taipuu välillä aforistisuuteen: “Arki muuttui armoksi / se ei ole jokapäiväistä / niin kuin turha toivo / runoihin kirjattu jos.” Kolmannessa ja neljännessä osassa meno kevenee selvästi, mukaan tulevat huumori ja yhteiskuntakritiikki. Kolmannessa osassa kuljetaan piikittelevän naurun ja vilpittömän hassuttelun välillä: “Oli kerran kirjolohi / jota aina kiusattiin. / Villi nuoruus lipui ohi / mikroaaltoeineksiin”, runo nimeltä “Valmis” alkaa. “Lohivanhus, tillin tuttu / eksyi maksalaatikkoon. / Tähän päättyy kalajuttu / jonka lämmittänyt / oon… Pling!” Runot myös kritisoivat nyky-yhteiskunnan tunnusmerkillisiä piirteitä, esimerkiksi sosiaalista mediaa ja sen puhetapoja.

Neljännen osan ensimmäiset runot keskittyvät hämmentävällä tavalla alkoholiin. Juomarunoista kiinnostavin on runoilija Hans Bethgen mukaan kirjoitettu “Kevätloilu”; muut ovat veikeitä, mutta niiden jälkeen koittava uusi pudotus vakavuuteen on varsin jyrkkä. Alaspäin käännetyn kolmion tai martini-lasin yläosan muotoon aseteltu runo alkaa säkeellä “yritän olla juomatta yhtä paljon kuin aina”. Sana sanalta säkeet lyhenevät, kunnes lasin pohjalle jääneet tipat on saavutettu. Seuraavalla sivulla koittaa laskuhumala, tai muuten vain hiipuminen: “Että se alkoi / että se loppui / että se on nyt ohi / kuin mennyt on / hyytyneen veren / muistoarpi.”

Kokonaisuutena Aika kylmää on varsin poukkoileva teos. Hajanaisuus ei itsessään haittaa, ja usein hajanaiselta vaikuttavista teoksista on löydettävissä oma logiikkansa. Kankaanpään teoksen lukukokemusta kuitenkin vaikeuttavat paitsi äkilliset suunnanmuutokset runojen sävyssä, myös se, että tällaista hajanaisuuden logiikkaa on vaikea löytää. Miksi kokoelmassa siirrytään ensin pelon ja surun reflektoinnista Facebookin analysointiin, ja siitä yhtäkkiä sammuneeseen läänintaiteilijaan? Mitä tekemistä näillä on toistensa kanssa? Mitä minulle yritetään kertoa?

Lopulta vastaus kysymykseen voi olla hyvin yksinkertainen. Kankaanpään teos on runokokoelma, siis kokoelma runomuotoon kirjoitettua lyhyitä pohdintoja. Niissä elämä kylmää, mutta välissä karkeloidaan.