Käännösklassikko maailmanlopusta

”Joka aamu, kun herään, minussa taistelevat halu pelastaa maailma [save the world] ja halu nauttia siitä [savor the world].” Tämä kirjailija E.B. Whitelta (1899-1985) peräisin oleva lainaus kuvaa osuvasti syvenevän ekokatastrofin keskellä elävän ihmisen tuntoja. Sitaatti tulee mieleen myös tanskalaisen Inger Christensenin alfabetia lukiessa. Alunperin vuonna 1981 ilmestynyt teos on yhtäältä ylistys maailmalle, toisaalta dystopia sen tuhoutumisesta. Nyt teos on saatavilla myös Oscar Rossin loistavana suomennoksena.

Teoksen rakenne perustuu aakkosjärjestykseen, ja jaksojen säemäärää säätelee Fibonaccin lukujono, jossa kukin luku on kahden edeltävän luvun summa (1, 2, 3, 5, 8, 13, 21…). Lukujen suhde on lähellä kultaista leikkausta, jota esiintyy runsaasti luonnossa, esimerkiksi kotiloiden spiraaleissa. Monessa kukassa terälehtien määrä on jokin Fibonaccin luku, kuten päivänkakkarassa 34. Christensenin poetiikassa runous on pikemminkin maailman kirjaamista kuin sen luomista. Toistuva olla-verbi ikään kuin vahvistaa asioiden olemassaoloa niiden lukemattomissa eri muodoissa: ”ensilumi on; entisajat; emmintä on; / ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret / ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat; / elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat / ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat”.

Tekijä ei kuitenkaan noudata orjallisesti omaa järjestelmäänsä, eikä aakkosissakaan päästä loppuun asti, vaan teos päättyy n-kirjaimeen. Ilmestymisajankohdan uhkakuvat, kuten ydinsota ja ympäristön saastuminen, luovat katkoksia teoksen rakenteeseen. Vaikka uhkakuvat ovat sittemmin muuttuneet, kaiken lävistävä tietoisuus ihmisen tuhovoimasta on tunnistettava myös nykylukijalle. Huoli maailman tilasta hautautuu välillä arjen askareiden alle, muttei koskaan poistu kokonaan: ”lehdet kuiskivat / ja hukuttavat melkein / äänettömyydellään taivaan alleen, // loistavan taivaan, / sen loisteen, joka melkeinpä / aina siitä lähtien on muistuttanut / atomipommin loistetta / hiukan”. Toisessa runossa perunoiden kiehuva keitinvesi tuo mieleen vetypommilla tehdyt kokeet, ja kivien vedenpintaan synnyttämät renkaat muistuttavat räjähdyksen aikaansaamista paineaalloista.

Maailma on kaunis, maailma on kauhea: molemmat väitteet ovat totta. Kokemus maailman hauraudesta voi vahvistaa sen kauneutta, mutta jos luonto tuo aina mieleen vain luonnon tuhon, maailmanloppu on jo tapahtunut. Miten kulkea kapeaa tietä lamaantumisen ja välinpitämättömyyden välistä, herkkyytensä säilyttäen? Vaikka alfabet on kirjoitettu toisenlaisena aikana, se tarjoaa kaikupohjaa 2020-luvun ihmistä riivaavien kysymysten tutkailuun.