Kasvot täynnä paloa

Vuoden 1968 tammikuussa parikymppinen opiskelija Jan Palach teki Prahassa Venceslauksen aukiolla polttoitsemurhan protestina Neuvostoliiton suorittamalle Tšekkoslovakian miehitykselle. Brežnevin oppiin sitoutuneet Varsovan liiton maat eivät hyväksyneet Prahan kevään tapahtumia, joissa tšekkoslovakialaiset ajoivat maahan demokraattisia uudistuksia. Marttyyrikuolema kiihdytti tšekkoslovakialaisten vastarintaa miehittäjiä vastaan, ja Palach on tänä päivänä Tšekissä modernin kansallissankarin asemassa. 

Palachille on nyt omistettu kokonainen runokokoelma Suomessakin – Ville Ylitervon esikoisrunokokoelma Jan tai soihtu numero 1 koostuu noin viidestäkymmenestä kirjemuotoisesta Palachille osoitetusta runosta. Etanapostia rytmittää Sunwha Parkin hataraan viivaan nojaava kuvitus.

Kirjemuoto on kotimaisen nykyrunouden kentällä harvinainen ratkaisu, etenkin kokonaisen kirjan mittaan venytettynä. Toisen kutsuminen kirjeitse on teoksessa apostrofi, eli retorinen figuuri, jonka avulla poissaoleva tehdään läsnäolevaksi. Kuvio jännittää teokseen romanttisen pohjavireen, jota runot uhkuvatkin myös sisällön tasolla – kirjeiden puhujan kokema palava halu kohdistuu Palachin luoksepääsemättömään hahmoon. ”Jan // olisitpa täällä / yksinäisyyttäni lievittämässä / sinä sulkisit minut syliisi / sinun sisäinen hehkusi lämmittäisi meitä molempia.” Palach kirjoitti myös itse aktiivisesti kirjeitä, ja osa niistä on luettavissa Palachille omistetulla verkkosivulla.

Puhuttelu ei kuitenkaan merkitse menneisyyden marttyyriaaveita haihattelevaa nostalgiaa, vaan se on määrätietoinen tapa personifioida mykkä kohde sekä kirjoitus- että lukuhetkestä käsin. Jos romantiikan aikana apostrofia käytettiin sen kukoistuskautena lähinnä tiettyjen aiheiden ja teemojen ylevöittämiseen, Janissa toisen puhuttelu tapahtuu jalat maassa, kädenmitan päässä poissaolevasta. 

Palachiin kohdistuukin runoissa puhujan libidinaalinen halu, jonka kautta esiin kirjoittuu myös runojen minän pyrkimys saada selkoa omasta tahmeasta eksistenssistään. Palach on teoksessa historiallisen henkilön lisäksi eräänlainen mykkä oraakkeli, jonka pokerinaamaan puhuja peilaa itseään. Palachin hahmo saa kirjeiden myötä prometheusmaisia konnotaatioita. ”kuljin niin kovin syvälle / tässä pimeässä luolassa joka ei tuntunut loppuvan koskaan […] kunnes saavuin suureen kammioon / jonka keskellä, kivisellä korokkeella, seisoi liikkumattomana palava hahmo // lämpö ja valo palasivat maailmaan / yhtenä väkivaltaisena purkauksena.” 

Keskeinen teema on myös masennus, jonka introspektioon puhuja saa sytykkeitä Palachin hahmon leimuavasta hiljaisuudesta: ”mustuneet luurankomme / saattavat juuri ja juuri / kannatella kehojamme tämän / tappavan pitkän korttelin päähän / kunnes lopulta vaivumme maahan / eikä yksikään ohikulkija / saata tai halua nostaa meitä / uudestaan pystyyn”. Puhujan masennus virittyy poissaolevan puhuttelun myötä omaksi käsin kosketaltavaksi äänekseen. 

Poliittista vastarintaa tematisoiva runous on tervetullutta etenkin nyt, kun autoritääriset voimat jylläävät länsimaisissa yhteiskunnissa. Omassa luennassani puhuja rinnastuu 60-luvun tšekkiläisiin mielenosoittajiin, joiden kokema ahdinko purkautui Palachin polttoitsemurhan myötä toimintaan johdattelevana elämänjanona. Teos ei kuitenkaan väännä rautalangasta poliittista allegoriaa – Palachin uhraus on teoksessa lopulta, kutkuttavan ironisesti, jotakin elämää suurempaa. 

Vaikka teos noudattaa kirjemuotoa alusta loppuun, runot eivät oikeastaan viittaa toisiinsa. Erillisyyteen nojaava toisto saa kirjeet tuntumaan rajatuilta intiimeiltä hetkiltä. Aivan kuin jokainen kirje olisi uusi yritys piirtää ääriviivat Palachille sekä halulle, jota puhuja kohdistaa Palachista nouseviin mielikuviin. Kirjemuoto rakentaa aukeamille omintakeisen metafyysisen näyttämön, jonka myötä ajattomuus ja katoavaisuus nivoutuvat toisiinsa.

Rehevä henkilökohtainen rekisteri käyttää kieltä punkkarin itsevarmuudella. Hienoimmillaan teos on silloin, kun puhuja rinnastaa omakohtaisten muistofragmenttien avulla lapsuutensa Palachin kohtalokkaaseen päivään: 

”avoimesta ikkunasta tulviva bensiinihyöryn tuoksu / kun isäni tankkasi autoaan / oli mitä rakkaimpia lapsuusmuistojani […] tunnen sen saman tuoksun nyt, kun kuvittelen sinut / seisomassa bensa-asemalla Opletalova-kadulla / ottamassa kahden gallonan verran / kahteen mitäänsanomattomaan muoviseen ämpäriin / tärisivätkö kätesi pidellessäsi tankkauspistoolia? / miettikö aseman hoitaja mitä helvettiä teet?”

Teoksen tapa revitellä lennokkaan retorisesti räjähdysherkällä kuvakielellä tuo mieleen monet legendaariset prahalaiskirjailijat, kuten Jaroslav Seifertin ja Bohumil Hrabalin.

Välillä runot kuitenkin selittävät itseään liikaa. Selkeys ja naulaavuus on toki kirjemuodolle tyypillistä – kukapa haluaisi saada intiimin, mutta lopulta voittopuoleisesti hämärän kirjeen tuntemattomalta ihailijalta, johon olisi omituisten rekisterien vuoksi vaikea vastata…

Janin lukeminen muistuttaa, että nykyrunoudessa nojataan harvoin poissaolevan puhutteluun. Teos tarttuu apostrofiin itsevarmasti ja omintakeisella otteella. Jään kaipaamaan teokselta muodon ja sisällön välistä kipinöintiä – kun lukijaa tai puhetilanteita kohtaan ei tehdä sen suurempia eleitä, lukukokemus kadottaa sähköisyyden. Sivustakatsomisen lumo ei ehkä kanna yli satasivuista runonlukusessiota aivan loppuun asti. 

Epätaisuudesta huolimatta teoksen leiskuva liekki säväyttää ja valaisee uuden kiinnostavan tekijän kotimaisen runouden kentältä.