Aidot kuvat

eKr. on muun muassa lavarunoilijana tunnetun Aatos August Ketvelin esikoiskirja. Se on myös vuonna 2024 (jKr.) perustetun Puoliuni-pienkustantamon ensimmäinen julkaisu. Teoksen nimi on sanaleikki. eKr. ei viittaa totutusti ajanlaskun alkua edeltäneeseen aikaan, vaan se on teoksen alaotsikon, elo kuvarunoja akronyymi. Nimensä mukaisesti teos sisältää kuvarunoja ja elämän rehevyyttä.

Kokoelmassa toistuva motiivi ovat elokuvat: niiden katseleminen, erilaiset katseluympäristöt ja laitteistot sekä itse teokset. Teemoja ovat ainakin ystävyys, sukupuoliroolit ja mielenterveys. Runojen ote on tunteellinen mutta leikkisä. Rekisteri on voittopuolisesti puhekielinen, mutta kielellinen vapaus tekee ilmaisusta myös usein vakavaa ja paikoin kryptisen lyyristä: ”…levät, hiekat ja ihmishiukkaset limittyvät / liikkuviksi viitoiksi sinne / öljyvät taikapeilimmäs”. 

Ketvel maalaa erilaisia tilanteita elokuvallisuuden ympärille, ja runot etenevät usein kerronnallisesti: ”On aurinkoinen alkuilta ja minä ja lievästi psykoottinen sydänystäväni olemme tulleet elokuviin katsomaan neuvostoanimaatiota.” Runojen keskiössä ovat ihmiset ja aidoilta tuntuvat kokemukset, vaikka taustalla pyörivätkin elokuvat. Autenttisuuden ja henkilökohtaisuuden ihanne lienee kantautunut teokseen lavarunouden puolelta, missä poetiikan keskiössä on usein vilpitön kokemuksellisuus.

Teoksen runsaat, tietotekniikkaan viittaavat visuaaliset elementit ovat huomattava osa kokonaisuutta ja kutsuvat pohtimaan kuvan, elokuvan ja runouden välisiä kytköksiä. Erikoismerkeistä koostuvien kuvarunojen muodot ovat orgaanisia. Ne virtaavat, liehuvat ja hyllyvät vapaasti kuin merilevät vedessä, aaltoilevat kuin vesi itse. 

Kuvarunot tuovat mieleen 2010-luvun suomalaisen runouden, erityisesti Teemu Mannisen Futuraman (Poesia, 2010). Tästä kokeellisen runouden kultakaudesta on jo sen verran aikaa, että paluu sen estetiikkaan tuntuu jopa raikkaalta. Mikään ei tietenkään palaa samanlaisena, ja Ketvelin kuvituksissa on mielestäni jotakin räikeän nykyaikaista. Enimmäkseen abstraktit muodot virtaavat eKr:ssä orgaanisina, siinä missä Mannisen merkkikuviot ovat robottimaisia ja tietoisia konemaisuudestaan. Mannisen kuvarunot ovat ajalta, jolloin tietokone-estetiikka ei enää ollut coolia, mutta sille saattoi vielä itsevarmasti nauraa. Menneisyyden robottimaisuus näyttäytyi ehkä vielä vuonna 2010 merkkinä edistyksestä. Digitaalisuudessa oli yhä jotakin uutta, ainakin sen estetiikan omimisessa runouden käyttöön. Mannisen kuvarunoissa on vilpitöntä riemua, josta Ketvelin runot ovat perineet vain vilpittömyyden.

Ketvelin kuvarunot kuuluvat aikaan, jossa näppärät ja sulavat käyttöpäätteet ovat normi. Tietokoneet eivät ole enää uusia tulokkaita eivätkä lupaus tulevaisuudesta, vaan osa luontoa siinä missä kivityökalut tai hämähäkinseitit. Retroutunut ASCII-taide oli Manniselle 2010-luvulla enemmän lähihistoriaa, jotakin Ranskan suuren vallankumouksen kaltaista – kaukaista, mutta samalla tuttua. Teknologian tulevaisuus oli vielä auki. Ketvelin retro taas on paremmin verrattavissa antiikkiin, joka on huomattavasti etäisempi epookki sekä tietenkin ajan patinan värittämä. 

Teoksen alkupuolella kuvarunot ovat selkeämmin erillään tekstistä. Ne toimivat kuvituksena, joka täyttää tyhjää tilaa. Jo pieni fonttikoko kannustaa katsomaan kuvarunoja tekstin sijaan kuvina. Ele on kiinnostava ja asettuu vastustamaan nykyrunoudessa usein toistuvaa minimalistisuuden ihannetta. Alkupuolella asettelu toisaalta myös houkuttelee pitämään kuvia alisteisena muille runoille. Kuvarunot tuntuvat ennemmin taittoon kuin itse runouteen liittyvältä elementiltä. Myöhemmin kuvat ja teksti pääsevät vuorovaikutukseen, mutta niiden väliset yhteydet tuntuvat edelleen vähäisiltä. Paikoin abstraktit muodot täydentävät fragmentoituvaa tekstiä ja kirjoitus viittaa selkeämmin kuvarunoihin. Runoon ”Rocky (reprise)” liittyy ASCII-taiteeksi muutettu kuva Rocky Balboasta. 

Tuntuu asianmukaiselta, että elokuvia käsiteltäessä on tekstin lisäksi kuvia. Ne pakottavat katsomaan pelkän kuvittelemisen sijaan. On useampia tasoja. Jokin virtaa kuin filmirulla. Aika, elämä, kenties jopa itseys. Kuten Ketvel kirjoittaa: ”Uskon että elokuva, paremmin kuin mikään muu ilmaisun muoto, voi sen meille paljastaa.”