Tunteen ja maiseman harmonisia sulautumisia 

Japanilaisen kirjallisuuden traditiosta peräisin olevan tankarunous yleistyi kotimaisessa lyriikassa suomalaisen modernismin ydinvuosikymmenenä 1950-luvulla, jolloin kiiteltyjä tankarunoja kirjoittivat esimerkiksi Eila Kivikk’aho ja Jyri Schreck. Tanka sopi hyvin yhteen 1950-luvun kotimaiseen modernismiin paljon vaikuttaneen imagismin kanssa, joka ihaili tiivistä ja täsmällistä runokieltä. Vaikka runousihanteet ovat moninaistuneet sitten modernismin kulta-aikojen, tanka elää myös 2000-luvun suomalaisessa runoudessa esimerkiksi Arto Lapin monipuolisissa luontorunoissa. Tuore esimerkki suomalaisesta tankarunoudesta on Marjo Anttooran esikoisteos Jäkäläsydän, jota tankatraditiolle ominaiset luontokuvat ja harmoninen tunnelma kannattelevat.

Ihmisen toiminnan kritisointi ja poliittiset aiheet eivät kuulu perinteisen tankan lajipiirteisiin, mutta suomalaisen runouden kentällä juuri Kivikk’aho ja Lappi ovat yhdistäneet tankamuotoon myös ihmisen ympäristösuhteen kriittistä tarkastelua. Vaikka ekologiset teemat ja ihmiskeskeisyyden kritiikki ovat paljon esillä 2020-luvun runoudessa, Anttooran teos pysyy teemojensa puolesta uskollisena tankan lajiperinteelle. Kesästä syksyyn, talveen ja jälleen kevääseen etenevät runot herkistyvät havainnoimaan  luonnonympäristöjä ja vuoden kiertokulkua sekä kielentävät hellästi rakkauden kokemuksia, joihin luontokin lomittuu. Ihmisen ja ei-inhimillisen sulautuminen toisiinsa onkin tankan lajiperinteelle leimallista: ”Varhainen valo, / luonto täyttyy äänistä. / Tiirat heräävät. / Katseesi hyväilevä / lämpö herättää kaiken.” Vaikka elämän liikkeeseen kuuluva surukin välkähtää runoissa välillä esiin, teoksen kokonaissävy pysyy valoisana. Tavallisessa, tasaisessa elämässä kukkiva rauha nousee runoissa vähäeleisen ylistyksen kohteeksi: ”Sininen taivas, / poutapilvien jono / kesäpäivässä. / Tavallisuudessa on / pysyvyyden siunausta.” Rantamaisemissa viipyilevät runot assosioituvat naivistis-pelkistetyssä tyylissään esimerkiksi Risto Rasan luontorunouteen, mutta Anttooran teoksessa ihmismieli ja puhujat tunteet ovat näkyvämmässä asemassa kuin Rasan tuotannossa.

Anttooran teosta ei voi luonnehtia kaunokirjallisilta keinoiltaan uudistavaksi tai erityisen kekseliääksi, mutta sen leppeät ja helposti avautuvat tekstit tarjonnevat lähestyttävän väylän runouden pariin kaikenlaisille lukijoille. Havaintokeskeistä ja epäpoliittista luontorunoutta pidetään helposti ympäristöeettisesti merkityksettömänä, mutta kenties maisemille herkistyneet tankat voivat parhaimmillaan herkistää myös lukijan katsomaan ympäristöä tarkkaan ja havahtumaan siihen, mitä kaikkea varjelemisen arvoista planeetallamme vaikuttaa. Jäkäläsydän ilmentää konstailemattomasti, kuinka ensiarvoisen tärkeä luonto on ihmisen itseymmärrykselle ja henkiselle hyvinvoinnille.