Taikapiiri rakoilee

Leikki on yksi kulttuurin kulmakivistä. Tai näin väitti kuuluisaisti kulttuurintutkija Johan Huizinga kirjassaan Leikkivä ihminen (1938, suom. 1947). Huizinga esittelee teoksessaan taikapiirin käsitteen, jolla viitataan leikin ja muun maailman väliseen rajapintaan. Leikin myötä syntyy taikapiiri, joka mahdollistaa arkisten sosiaalisten rajojen venyttämisen. Piirin rajat ovat neuvottelunvaraisia ja riippuvaisia kunkin leikin sosiaalisesta kontekstista. Jere Vartiaisen neljäs runoteos hapuilee leikin ambivalenssissa. Teosnimi Etäisyys, leikki luo kontekstin runojen tyylille.

Huizinga pitää juurikin runoutta yhtenä leikin keskeisistä areenoista – eritoten runous voi puhua vakiintuneiden merkitysten ohi ja purkautua kieleen täysin omilla ehdoillaan. Huizingan mukaan ”[p]oiesis on leikkitoimintaa. Se kuuluu hengen leikkitanhuville, omaan maailmaansa, jonka henki luo itselleen. Siellä oli oliolla toiset kasvot kuin tavallisessa elämässä, ja ne ovat sidotut toisiinsa muilla loogisilla siteillä. […] Runous on toden tuolla puolen, tuolla alkuperäisemmällä puolella, minne lapsi, eläin, villi ja näkijä kuuluvat, unen, ihastuksen, hurmion ja naurun maailmaansa.” (Leikkivä ihminen, s. 137) Etäisyys, leikki vaikuttaa viittaavan taikapiirin käsitteeseen sinne tänne teosta ripotelluilla visuaalisilla pallorunoilla, joissa kieli fragmentoituu, kun se kahlitaan kehän sisään. 

Visuaalisten runojen lisäksi teoksessa tutkaillaan muitakin kirjoittamisen tapoja: sanaleikkejä, assosiatiivista dialogirunoutta Wu-Tang -räppäri Ghostface Killahin kanssa, tunnustuksellisuutta sekä maksimalistisesti kirjan aukeamille purkautuvaa minimalismia. Tekstit eivät piittaa hyvästä mausta eivätkä lukijan odotushorisonteista vaan asettuvat kirjan sivuille tavalla, jonka anarkistisuus on raikasta. Toisaalta usein lukiessa tuntuu, että luen sinne tänne lätkittyjä kirjoitusharjoituksia.

Tietynlainen vilpitön kämäisyydellä leikkiminen tuntuu teosta lukiessa sekä oivaltavalta että raskassoutuiselta. Erilaisten sanaleikkien (mm. empatia | empätiä, minääni, dysfosforia) räiskiminen sivuille näyttäytyy harkitun minimalistisen runouden sijaan teoksen minän epätoivoisena yrityksenä kaivertaa kielestä esiin merkityksiä.

Eräs teoksen leikeistä on myös minän jatkuva validaation metsästys. Hyväksyntää etsitään romanttisilta treffeiltä ja omista nokkelista somepostauksista. Osasto ”valonarka ja väliosio (ilmeen alla)” tutkii neuroottisen minän romanttisia edesottamuksia. Milleniumin henkeä hönkivät flarfahtavat runot muistuttavat yhden hengen mumblecore-elokuvaa: ”harvinaista löytää / keskustelutaitoinen, seksikäs ja hassu nainen / joka hyväksyy moninaiset taakkani. // katson hänen menoaan ja etäinen pistely // se muistuttaa kihelmöintiä”. 

Monet runoista kuvaavat puhujan pyrkimyksiä kapinoida sisäistettyä ironista asennetta vastaan ”oikeilla tunteilla”. Ironian ja totuuden välinen kädenvääntö on ollut aina keskeinen teema kirjallisuudessa. Ironia on olemuksellista myös itse kielelle – kieli sanoo yhtä, mutta voi tarkoittaa toista. Ironian ja vilpittömyyden välinen jännite ei ole teoksessa riittävän kipinöivä, mikä tekee runoista suurilta osin hälyisiä ja itseensäkäpertyviä. 

Teoksen tapa ylikellottaa omaa ironiankatkuista ilmaisupalettiaan muistuttaa kymmenen vuoden takaista suomiproosaa, etenkin Johannes Ekholmin teosta rakkaus, niinku (2016). Etäisyys ei vaikutakaan tutkivan ironian ja vilpittömyyden rajapintaa runouden mahdollisuuksien kautta, vaan pikemminkin tykittelevälle nykyproosalle automatisoitunein keinoin. Jos kaipaatte alkuvuoden trendimeemin tapaan muistutusta siitä, millaista oli vuonna 2016, lukekaa Etäisyys, leikki. 

Myös runoissa välähtelevä rikkinäinen mies -trooppi yskityttää, etenkin kun se heitetään ilmoille geneerisesti kuin kulunut iskulause. Teoksen minä on muutenkin ehkä ärsyttävin, johon olen runouden kontekstissa törmännyt (ja olen sentään lukenut useita Sami Liuhdon kirjoja). Lyyrinen perseily on aukeamille naulattu perusmoodi, joka ajoittain lipuu kohti psykologista realismia. Tämä lienee toki tarkoituksellista ja ajatuksen tasolla kiinnostavaa. Runojen minä ei kuitenkaan avaudu ja sen yhteys tekstuaaliseen maailmaan jää etäiseksi.

Parhaimmillaan teos on silloin, kun säkeet onnistuvat sanallistamaan eksistenssin outouden hauskalla kierteellä: ”Tämä stop-motion rehellisyys itseään kohtaan.” Aivoissani salamoi, kun kuvakieli rakentaa paikoin eklektisiä ja omaperäisiä lyyrisiä fantasmeja: ”ruma prisma taittaa aamun niskaa.”

Eläinystävän kuolemaa käsittelevä osasto ”valonarka väliosio (kissa)” luo kiehtovan särön ojan pohjalta mumisevan minän märehdintään. ”Töistä palatessa / suu kuiskaa ’helou’ tyhjälle yksiölle / ja kasa päällekkäin kehitettyjä kuvia kurahtaa / kissan, ystävän muisto / niin kauhean tyhjässä asunnossa.” Vaikka olenkin koiraihminen, tämän runon kohdalla vilpittömyys toimii. Teoksen eläinrunot tavoittavat jotain olennaista siitä sielunveljeydestä, joka on mahdollista saavuttaa vain eläinystävän kanssa. Hetken puhuja on kuin yksi Errol Morrisin klassikkodokumentin Gates of Heaven puhuvista päistä, joiden surumieliset lemmikkimuistelot purkautuvat vuolaana lörpöttelynä.

Löydän lopulta itseni pähkeilemästä teoksen olemusta tuntikausia: mitä teos edes pyrkii sanoittamaan leikistä ja etäisyydestä? Huizingan mukaan runous on erityisen pätevä leikin alue siksi, että sen kontekstissa kieli voi jäsentyä vapaasti, odotusten ulkopuolella. Leikin suhde teoksen sisältöön on epämääräinen, minkä vuoksi myös runojen tapa kuvata etäisyyttä jää etäiseksi. Etäisyys, leikki ei kutsu lukijaa mukaan leikkiin, vaan päätyy leikkimään hippaa lähinnä itsensä kanssa.

En vaadi teokselta haudanvakavuutta tai hallittua ja tiivistä muotoa, joka tarjoaisi selkeitä affekteja sekä tarkkarajaisen ja elegantin lukukokemuksen. Sinne tänne säntäilevä runous voi olla sähköistä ja kipinöivää tavalla, johon marmorinsileiksi hiotut teoskokonaisuudet eivät taivu. Selvää on, että Etäisyys, leikki ei ainakaan pelaa varman päälle. Piirrettä on pakko arvostaa tällä tyylipuhtauteen pyrkivien runoteosten aikakaudella.