Runoja, joiden solmuinen logiikka ei jätä rauhaan 

Puut liikkuvat öisin on Anna Tapolan esikoisrunoteos, joka työntää lukijansa Lissabonin aaltoileville kaduille ja nyrjähtäneeseen todellisuuteen. Alussa esiin kirjoittautuu toive, ettei mikään muuttuisi vaan pysyisi hallinnassa: 

”Rakkain, ainoa muisto: vitriini suljetaan pienellä avaimella, avain katoaa. Paikoillaan pysyvät asiat pitävät lupauksen, tallelokeron numero, arkistoitu pantti. Kun huone kalustetaan, mitään ei saa siirtää. […] On piiloteltava avainta, odotettava kauan, liikkumatta.” 

Teos koostuu lyhyistä, tiiviistä proosarunoista, joiden lomassa muodoltaan kokeilevammat säerunot piristävät. Kieli on näennäisen selkeää, mutta muoto hämää: proosaruno antaa raamit kummallisille runo- ja unikuville, jotka hajoavat mielettömyyteensä jo ennen rakentumistaan. Tunnelma on usein painostava, paikoin leudompi, mutta toisinaan suorastaan painajaismainen: ”yhtäkkiä lapsia on viisi tai kaksi tusinaa, täyttävät talon kimeillä langoilla, huudoilla tunkevat kättäjalkaa sylin täyteen, puolien kopina, portaissa vierivät päät, pehmeät aukileet antavat periksi”. Virkkeet polveilevat ja etenevät ajatuksenomaisesti. Kun ”[i]kkuna avautuu minne sattuu”, vahvistuu holtittomien uninäkyjen tuntu. 

Puuaihelma kulkee läpi teoksen ja ottaa eri asentoja, usein rauhattomia ja personifioituvia: ”Kuinka puut liikkuvat öisin, lapsi kuulee: sanoja käytetään vasten tahtoa, puhkotaan, kuinka karusellin vauhkot hevoset juoksevat käytävän miinoitetulla lattialla.” Teos kallistuu nimestään huolimatta luontoa enemmän urbaaniin ympäristöön, jossa ”[k]errostalojen ahtaissa väleissä laasti raapii pitkiä naarmuja”. Runominä paikantuu yhdessä osiossa Lissaboniin ja ammentaa eksistentiaalisen samoilun pessoalaisesta ytimestä: ”Kun astun ulos kadulle, minua on täällä vain yksi.” Maaria Ylikangas (Tuli&Savu nro 79, 2015) on osuvasti todennut, että luonto liittyy taiteessa usein onnelliseen arkeen, kun taas kaupunkiympäristö mielletään helpommin elämän kielteisten puolien näyttämöksi. Tapolan runoissa on jotain perin alakuloista: 

”Marihuanaa, kysyy mies kadulla, ja ilahdun kuin puhuttelisi nimeltä, miten naiivi voi olla, miten pelot eivät tottele nimeä, unelmat, tämä maailma: sattuman varassa roikkuvia silmukoita, ja me väistelemme parhaamme mukaan.”

Omaääniset runot haastavat lukijan odotukset ja vaativat keskittymistä. Palkitaanko se? Sisäänpäin kääntyvä, solmuinen logiikka ja proosamuodon selkeys ovat ristiriidassa tavalla, joka tuntuu ennemmin epäjohdonmukaiselta kuin kiinnostavalta jännitteeltä. Epätarkkuus kelmuilee merkityksenannon ympärillä, ja runot ovat vaarassa kirvota otteesta. Maailma on mieletön ja irrallinen, mikä johtaa siihen, että lukiessa teos on joka kerta vähän eri.

Viimeisessä osiossa ruumiillinen kirjoitus voimistuu ja viittoo itsensä ulkopuolelle, kohti (nais)kehoihin kohdistuvaa kontrollia: ”Sillä kaikki haluavat pukeutua korsettiin. Ahtaa itsensä luiseen väliin / tuntea puristuksen kuin joku pitelisi päästämättä, vaikka hengen antaisi, veisi.” Vaatteen puristus ja tiukkaan kietominen näyttäytyvät toisen toimijuuden kaventamisena. Aihe on harmillisen ajaton ja tälläkin hetkellä ajankohtainen. ”Jos on mekkoja, on mekkojen riisumisia, ketjuja, on tukiliivejä, hankalia asentoja, tukehtumisia, ahtautta jolle ei mahda, mahtumatonta.”

Haluaisin viedä puhujan Reetta Niemelän runoteoksen Joen huoma on aina valoisa (Kaarinan kaupunki, 1997) maailmaan, jossa on samankaltainen riisumisen motiivi, joskin väljempi ja etenevämpi ilmaisu: ”Nouse ylös / Riisu vaatteesi, / et tarvitse niitä enää / Avaa ikkuna, / kipua ulos / Hiiret, hämähäkit, tuulet ja lehdet / ovat vallanneet talosi”. 

Yllättäen Tapolan runot löytävät tiensä yhdessä ääneen luetuiksi. Selailemme runokirjaa saunaoluen jälkeisessä pehmeydessä kotisohvalla perheenjäsenten kanssa. Äitini ymmärtää säkeen ”teidän takianne syön laastia seinistä”, runon lausuva siskoni taas ei. Jo seuraavassa säkeessä kaikki nyrjähtää: ”muuraan jalkanne yötä vasten”, ja runo luiskahtaa otteestamme. (”Mitä tämäkin nyt sitten tarkoittaa?”) Silloin tunnen olevani asioiden äärellä: taidepuhetta rakkaimpien kanssa ja kaivelemaan jääviä runokysymyksiä.