Maailmankansalaisen suru, riippuvuus ja nauru

Nämä virheet ovat oikein -käännösvalikoiman ilmestymiseen liittyy erityinen tarina. Aki Salmela oli Mumbaissa ja päätti spontaanisti osallistua Jeet Thayilin koottujen runojen julkaisutilaisuuteen. Hän piti tapahtumassa esitettyjä runoja varsin hyvinä ja kysyi runoilijalta, voisiko niitä kääntää suomeksi. Thayil ”hymyili ehkä hieman huvittuneena”, kirjoittaa Salmela suomentajan jälkisanoissaan. 

Onneksi Thayil suhtautui kääntämiseen suopeasti – intialaisen nykyrunouden suomennoksia ei ilmesty usein. Thayil ei kuitenkaan kirjoita leimallisesti eteläaasialaista runoutta vaan ottaa paljon vaikutteita maailmanrunoudesta. Runoista paistaa runsas lukeneisuus, ja rehellisyys elämän rosoisuudelle tekee niistä erittäin lähestyttäviä. Thayil tuntee mittoja, kuten gaseelin ja sonetin, mutta myös ”rikottu säejako” on hänelle tärkeä muoto. Hän hyödyntää usein listoja ja inspiroituu avoimesti klassikkotekijöistä. Mukana on esimerkiksi runosarja ”Kolme versiota Rilkeltä” ja Baudelairelle omistettu runo. Riemastuttavien “Muodonmuuttaja”-runojen ilmeinen viitepiste on Ovidius. Salmelan käännös tuntuu sujuvalta ja rytmisesti onnistuneelta. 

Thayilin runojen kuvaamat miljööt muuttuvat maailmankansalaisen paikanvaihdosten mukana. Jotkin sijoittuvat selvästi New Yorkiin, mutta intialaista elämänmenoakin monista voi aistia. Runoilija luovutti käännösvalikoimaa varten muutamia uusia runojaan vuosilta 2020–2023, ja ensimmäinen niistä on suoran yhteiskunnallinen. ”Naiset, opiskelijat ja runoilijat: tässä ovat vihollisemme. / Tule tänne, kulta, kohta näet miten tutistaan Intiassa.” 

Salmelan mukaan valikoima noudattelee Thayilin koottujen runojen kronologiaa eli etenee uusimmista kohti vanhempia. Kirjan alkupään lävistää menetys: ”Tuoksusi hälvenee kuolleista valkoisista lakanoista, / tyynykaapista, kuolleista käsistäni.” Runoilija on käsitellyt monissa teksteissään vaimonsa varhaista kuolemaa. 

Suosikkirunoni ”Unohdus” heittää eri maista ja uskonnoista poimitut vaikutteet myllyyn. Elementit pyörivät yhdessä sopuisasti ja elämänmyönteisesti, vaikka suru ja kärsimyskin vellovat mukana. Monenlaiset tunteet saavat olla läsnä, jotta elämä tuntuu kokonaiselta. Välillä on tarpeen jopa tuhota järkiajattelu tunteen tieltä: ”Sydän / kaipaa hyökkäystä, pää murskaksi lyömistään.” Seassa kuplivat ironia ja huumori: ”Buddha sanoi: ‘Kärsikää / vanhempanne.’ Tai ehkä hänen toimittajansa // sanoi niin. Olen lääkityksellä, / jotta unohtaisin.” Puhujan näkemyksessä Jeesus ehdottaa rikottuja säkeitä. Se tuntuu kiinnostavalta, vaikka ei minulle aivan avaudukaan. 

Valikoiman loppupuolen monia runoja hallitsee riippuvuus. Runot puhuvat viivojen vetämisestä ja katsovat menneisiin pohjalle joutumisen hetkiin – erään runon nimeä mukaillen nostalgian vastakohtaan. Puhuja näkee toimintaansa ajaneet voimat etäisyyden valaisemalla kirkkaudella: ”Tai olen läsnä, vanhan raivon / määrittelemän kunnianhimoni / yhteenvetona […].” Addiktion jäljet näkyvät arpena vatsassa ja pistojälkinä käsivarsissa, toisaalta tunteina: ”Pelkään, että tämä lahja menee ohi / ja vie mukanaan kaiken, / uuden elämäni hauraiden rakennusten kaupungissa […]” Thayil kirjoittaa myös huokoisuudesta rakkauden ”ja sen viileän, pakottavan vastakohdan välillä.” Rakkauden ja riippuvuuden raja on olennainen, mutta sen tunnistaminen voi olla mahdollista vasta vieroittumisen jälkeen.

Thayil esittää kaksi hyvin erilaista näkemystä aamusta. Runossa ”Puskin käsitti taivaan” aamu on taivas: puhuja herää toisen viereltä, keittää kahvia, lukee sanomalehteä, katselee hiljaista katua. Valikoiman viimeisessä runossa ”Kaipaus” puolestaan: ”Aamu tulee aina, // epäröivänä, tuskaisena, / valitellen avokaivantoa / rinnassaan, perhosia, / loputonta huolta.” Elämä ei ole pelkästään taivaallista. Syvimmillään suru nielee runonkin. ”Omakuva”-runon puhuja esittää itselleen ankaran kysymyksen: ”haluatko olla onnellinen vai haluatko kirjoittaa?”

Lukemisen jälkeen mietin kirjan otsikkoa. Täyteen elämään mahtuu monta virhettä, joita Thayil katsoo runoissaan läheltä. Runot syntyvät siirtymistä, välitiloista, kaipauksesta, kurottelusta. Tekstit kiertyvät kohti surua, mutta sielu kykenee myös ”ylevään ja joutilaaseen naurettavuuteen”.