Suru on tyhjän syli muotoinen

Dokumentaristisella runoudella tarkoitetaan kirjallisuudentutkimuksessa ei-fiktiivisiä lähdeaineistoja hyödyntävää runoutta, joka usein käsittelee henkilökohtaisten kokemusten pohjalta yhteiskunnallisia tai historiallisia ilmiöitä. Tahdonvastaista lapsettomuutta kuvaavaa Outi-Illuusia Parviaisen neljättä runoteosta Olen niitty, odotan (2025) voi pitää tuoreena esimerkkinä dokumentaristisesta runoudesta, sillä teoksen taustalla vaikuttavat lapsettomien ihmisten todelliset kokemukset. 

Kirjailija on haastatellut teosta varten kymmeniä tahattomasta lapsettomuudesta kärsineitä, joiden tarinoihin runot pohjautuvat. Herkkävireinen ja aiheeseensa kunnioituksella suhtautuva kirja lähestyy tahdonvastaista lapsettomuutta monesta näkökulmasta. Esimerkiksi lapsettomuushoitojen taloudelliset seuraukset, kaunistelematon katkeruus ja puhumisen vaikeus nousevat runoissa esiin. Kohtukuolemaa ja vastasyntyneen hautaamista kuvatessaan runot osoittavat ravistelevasti, kuinka iloinen odotus päättyy traagisimmillaan tiheimpään suruun. 

Minämuotoon kirjoitettujen runojen puhujina esiintyy kirjava joukko ihmisiä: erilaisten pariskuntien osapuolia, itsellisiä henkilöitä ja lapsenlapsettomuuttaan sureva. Moniääninen kokonaisuus ilmentää, että tahdonvastaista lapsettomuutta ei voi tyhjentää yhteen hallitsevaan kokemukseen. Vaikka tilanteet ja lähtökohdat vaihtelevat suuresti, sydänalaa koettelevassa ikävässä lienee myös jotakin universaalia: ”Menevät päivät, / tyhjät vaatteesi lepattavat narulla”. 

Ilmiön vakavuudesta ja sensitiivisyydestä huolimatta Parviaisen runot havainnollistavat myös, että huutavaan lapsenkaipuuseen ja biologisen kellon kovaääniseen kilkatukseen sisältyy toisinaan koomisiakin ulottuvuuksia. Teoksessa esimerkiksi kuvataan naisporukkaa, joka on lähdössä baariin siittiönmetsästysretkelle: ”Nyt mentiin, tänä iltana onnistaa. / Kallessa on torstaisin säpinää kotiinkin asti, / ajoissa kun mennään, niin ehditään / juottaa parhaat siittiöt humalaan / ja kondomipakettiakin taisin äsken tökätä parsinneulalla”. Kirjassa tematisoituu nasevasti se, kuinka sattumavaraisesti ja epäoikeudenmukaisesti lapsen saamisen kannalta suotuisat biologiset puitteet jakautuvat.

Lapsettomuuden kipua koskettavasti sanoittava Olen niitty, odotan tarjoaa varmasti merkityksellistä vertaistukea sellaisille lukijoille, joiden elämässä tahdonvastainen lapsettomuus vaikuttaa. Syntyvyyden radikaalia laskua päivittelevien uutisotsikoiden ja synnytystalkoodiskurssin täyttämässä todellisuudessa se on myös tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro ja muistuttaa, miten monitahoinen ilmiö lapsettomuus on – jos yhteiskuntaan toivotaan lisää lapsia, tulisi lapsettomien painostamisen ja syyllistämisen sijasta tukea ja auttaa paremmin niitä, joiden syli olisi lapselle avoinna.