Maiju-Sofia Pitkänen, toim. Kukka Pitkänen ja Vilja-Tuulia Huotarinen

Ehkä kaikki särkyminen
140 sivua
Aviador 2025
ISBN 9789523813250
Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Maiju-Sofia Pitkäsen runoteosta on vaikeaa olla lukematta tekijän traagista kohtaloa vasten. 30-vuotiaana menehtynyt Pitkänen toimi lukuisissa tehtävissä kirjallisuuskentällä ja valmisteli käsikirjoitusta, jota ei ehtinyt aikomuksistaan huolimatta tarjota kustantamoille.

Nuorena kuolleiden taiteilijoiden kohdalla on vaikeaa välttää kysymästä, millaisia teoksia jäi syntymättä. Pitkäsen kohdalla kysymys jää kuitenkin kaikumaan perusteellisesti, sillä Ehkä kaikki särkyminen on postuumi esikoinen. Ymmärtääkseni teosta on myös täytynyt toimittaa osin keskeneräisen materiaalin pohjalta. Omasta kirjahyllystäni löytyy myös erään 33 vuoden iässä vuonna 2003 menehtyneen Johannes Hämeen-Anttilan (varsin hyvä!) esikoiskokoelma Apeiron, jonka runoilijan äiti julkaisi omakustanteena vuonna 2004. Luen näitä teoksia tahtomattanikin tekijöidensä lyhyttä elämää ihmetellen.

Kuoleman läsnäolo luo teokseen omanlaisensa auran, joka tekee mieli ohittaa, jotta voisi kunnioittaa tekijän työtä keskittymällä teoksen piirteiden ja poetiikan analyysiin. Mitä enemmän yritän, sitä painavammalta tekstin ulkopuolinen maailma tuntuu. Aluksi en osaa suhtautua teokseen ollenkaan ilman tätä kehystä. Jopa sen ulkoasu muistuttaa kuolemasta, ja nimi on auttamattoman synkkä. Loppuun on liitetty muistokirjoitusta muistuttavat jälkisanat. Takakannessa mainitaan elämä.

Kun ryhdyn lukemaan selaamisen sijaan, huomaan unohtavani kuoleman yllättävän nopeasti. Lyhyet tekstit ilahduttavat, ja pidemmissä, usein arkisia asioita hienostuneesti kuvaavissa runoissa maistuu elämä.

Itsenäisistä runoista koostuvan teoksen rakenne nousee aiheista. Alkupuolen runot muodostavat pohdiskelevia vinjettejä nuoren naisen elämästä. Ensin kohokohta tuntuu olevan muutto taloon, jossa kirjailija-journalisti Fredrika Runeberg oli myös aikoinaan asunut – ”pyyhin samaa pölyä kuin naiset ennen minua” – mutta varsinainen käännekohta on ehkä sittenkin lapsen syntymä: ”Äitiys on kuin ajaisi pilkkopimeää mutkittelevaa tietä vauva kyydissä.” Vauva on uusi ja ihmeellinen, joskin myös raskas lahja. Eräänlaisen äitiysosion jälkeen kokoelman runot saavat jälleen abstraktimpia aiheita. Puhuja on edelleen läsnä ja kenties sama kuin edellisissä runoissa, mutta teemoissa korostuvat ajattelun prosessit, kuten kirjoittaminen: ”Enhän mä muusta kirjoitakaan, kuin rakkaudesta ja kuolemasta”.

Kokoelman muoto vaikuttaa olevan tulosta perusteellisesta toimitustyöstä. Kirjan esittely ja kirjan toimittajien, Kukka Pitkäsen ja Vilja-Tuulia Huotarisen jälkisanat ainakin antavat vaikutelman, ettei teos ollut Maiju-Sofia Pitkäsen kuoltua lähelläkään tätä julkaistua muotoa, ja että kenties siksi tähän kokoelmaan on liitetty myös paljon sellaista, jota Pitkänen tuskin olisi itse suunnitelemaansa esikoiskokoelmaan valikoinut. 

Suunnitellun runokokoelman sijaan julkaistiin eräänlainen ”kootut runot”, mikä on olosuhteet huomioiden täysin ymmärrettävä ratkaisu. Tietyt asiat jäävät kuitenkin mietityttämään. Ovatko esimerkiksi teoksen lyhyimmät, yksisäkeiset runot olleet vain muistiinpanoja, vai kuuluuko pidempien runojen kanssa vuorotteleva äärimmäinen minimalismi ja fragmentaarisuus Pitkäsen tyyliin? Eräs esimerkki kuuluu kokonaisuudessaan: ”Yön valvova eläin”. Runoista oma suosikkini on ”Noidan katse”. Sivulla ei lue muuta, eikä tarvitsekaan. Yhden tai kahden säkeen runoja on mukana sen verran, että haluaisin uskoa niiden olevan sellaisiksi tarkoitettuja. Kirjan toimittajat ovat ainakin saaneet ne toimimaan.

Postuumi julkaisu vaatii työtä. Toimittajien ohittamaton kädenjälki vaikuttaa muotoon. Se pyrkii täydellistämään dokumentaarisesti, järjestelemään ja jäsentämään, mutta samaan aikaan prosessi eroaa ratkaisevasti kirjailijan omasta työstä, silloinkin kun pyrkimykset ovat samat. Pitkäsen sisko ja ansioitunut runoilija muodostavat oivallisen parin, joka on tehnyt kiitettävää työtä. Tekijän kurja kohtalo ei jätä rauhaan, mutta sen ohittamaton läsnäolo muistuttaa osaltaan myös siitä, ettei teosta tule ajatella Pitkäsen omasta työstä irroitettuna. Se täytyy yksinkertaisesti hyväksyä sellaisenaan. Tämä ei ole Pitkäsen viimeistelemä käsikirjoitus, vaan Ehkä kaikki särkyminen. Muuta ei ole.

Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kommentit kritiikkiin

Leave a Reply


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.