Ahdistunut muistuttaa lakaisukonetta

Kaupunkien historia kaupankäynnin, vallan ja sivistyksen keskuksina on monituhatvuotinen. ”Mitä merkitsee kävellä kaupungin halki sydäntä särkevässä ajassa”, kysyy Virpi Alasen Kaupunkilintu. Kysymys kutsuu etsimään merkityksiä, vaikka siihen voi lukea myös lannistuneen huokauksen: mitä väliä. Kaupunkilinnun aforismeista välittyy pyrkimys ymmärtää ihmisluontoa ja luontoa ihmisessä. Merenrannat, kadut, lakaisukoneet, kaavamuutokset ja tietysti kaupungin linnut ovat merkkejä, joita teoksen jalankulkija lukee. Hän on läsnä ympäristölleen ja ilmaisee havaintojaan: ”Ahdistunut näyttää lakaisukoneelta tai siltä mitä lakaistaan.” Pimeyden keskelle puhkeaa silloin tällöin kuritonta huumoria Alaselle tyypilliseen tapaan. 

Kaupungin jokapäiväisen vilinän ihmettely ei ole aina helppoa tai johda ihmeen löytämiseen. ”Ihmeiden havaitseminen on kovaa työtä”. Aforistikko asettaa poeettisen herkkyytensä ja uteliaisuutensa testiin. Teos tuo esiin, millaista on pohdiskella kävellessä. Merkitystiheiden havaintojen ohella vuorottelevat hetket, jotka ovat vasta johtamassa oivallukseen tai tuntuvat tavanomaisilta. Yhdellä sivulla olevia aforismeja onkin houkuttelevaa lukea sarjoina, joissa ajatus tai aistihavainto johtaa toiseen. Tämä lukutapa tuo tekstiin nopeita käänteitä ja vahvistaa tuntua kirjallisesta kävelyretkestä.  

Nopeat muutokset ja eri aikakausien samanaikainen läsnäolo luonnehtivat kaupunkitilaa. Purkaminen ja rakentaminen mullistavat ympäristöä, vain tuuli pysyy. Ihmiset jättävät pieniä jälkiä toistensa löydettäviksi. Pitämällä kädessä vanhaa kahvikupin sirpaletta tai kolikkoa, voi kurottaa kohti menneitä aikoja. ”Ihmiset täydentävät toisiaan: yksi hukkaa lantin, toinen löytää sen vuosisadan kuluttua”. Mahdollisuus kohdata ihminen kohtaamatta häntä henkilökohtaisesti on kaupungin erityispiirre. Tätä osallisuuden tuntua sanoitetaan teoksessa tarkasti. 

Alasen muita kokoelmia lukeneet tuskin yllättyvät lukemisen ja kirjastojen merkitystä pohtivien aforismien äärellä. Tämä pysäyttää silti: ”Lukeminen luo ihmiselle ääriviivat”. Ääriviivoja ei ole annettu, ihminen on kehitteillä ja kehittyy vuorovaikutuksessa myös kirjojen kanssa. Se, että ääriviivat ovat liikkeessä, tarkoittaa mahdollisuutta muodon uudelleen määrittelyyn ja muuttumiseen. 

Halu näyttää se, mikä ihmisessä tai ihmisen toimesta ei ole tuhoutunut, on omaleimainen piirre Alasen aforistisessa tuotannossa. Kaupunkilinnussa se korostuu myös miljöön kautta: kaupunkia katsoessa katsotaan nimenomaan ihmisen tekemiä valintoja ja rakennuksia. Optimismi on vaativa lähtökohta, teos tunnustaa: ”Vaikeinta on katsoa sitä, mikä tuhoutuvassa ihmisessä ei vielä ole tuhoutunut”. Miksi sitä on vaikea katsoa? Kaupunkilinnun valossa ajattelen, että se mikä ei ole tuhoutunut, herättää toivoa. Toivo haastaa ihmisen toimimaan oman tulevaisuutensa puolesta saattohoitamisen sijaan. Toivosta irti päästäminen on kuin päästäisi irti käsiä rikkovasta köydestä ja hyväksyisi pudotuksen. Kun kamppailu päättyy, voi kokea kummallista vapautta: ”Kauhuissaan oleminen puhdistettu ei millään väliä olemisen vapaaksi tilaksi”. Merkityskato ja yleinen apatia saattavat olla lopulta vaarallisempia vitsauksia kuin mikään yksittäinen katastrofi. 

Teoksessa kaupungin valojen kanssa valvominen ja västäräkkien havainnointi tekevät tilaa osallisuuden ilolle ja elvyttävät merkityksellisyyden tunteen. ”Nosta katseesi ja havaitse: jotkut ihmiset hymyilevät nähdessään kauniin sipulin.” Kaupunkilintu pohdiskelee, miten tunnistaa kaunis ja hyvä ja millaisia toiminnan suuntia ja mahdollisuuksia se avaa. 

Alasen aforismit eivät kysy, onko toivoa. Teksteissä ”minä” ja ”me” luovat mahdollisuuksia aistimalla, kuvittelemalla, kysymällä ja ehdottamalla. Osa ehdotuksista hiertää miellyttävästi: ”Kulttuurivihamielisinä aikoina olemme viisaita hiiriä porrastasanteella. Odotamme, kirjoitamme, muistamme.” Vaikka hallitus leikkaa kulttuurista, tässähän sitä sinnitellään kuin nokkeluudellaan pärjäävät hiiret. Toisaalta ihmisnäkökulmasta hiiri on vain söpö riesa. Jos kulttuurityöläisenä haluaisin rinnastaa itseni johonkin kaupungin haittaeläimeen, olisin mieluummin rotta: älykäs liittoutuja, jota ei saada kuriin. 

Teos puhuttelee lukijaa paikoin suoraan sinuttelemalla ja kutsumalla hänet osaksi meitä. Niin Kaupunkilinnun myönteisyys kuin lukijaa kohti kurottelevat persoonamuodot ovat piirteitä, jotka voivat saada lukijan pauloihinsa tai raivoihinsa. ”Hyvä alku on kerätä pieniä kiviä ja rakentaa niistä sydän. Erotut maisemasta, olethan ihminen, sydämen rakentaja.” Neuvo on ylimakea. Kaupunkilintu on paikoin uhkarohkean söpö mutta samalla itsenäinen ja varomaton. Aforismit rehottavat kuin voikukat asfaltin raossa, iloisina ja varmoina. Ehkä hyvän ajattelun ehto on varomattomuus. 

Helsinki on teoksen innoittaja, mutta uskoakseni monen muunkin pohjoisen rantakaupungin äärellä voisi tehdä tai myötäelää kokoelman havaintoja. Teos esittelee itsensä takakannessa selkeästi: ”Aforismeja voi lukea sekä yksittäisinä että sarjallisina. Sarjallinen vuorovaikutus aforismien välillä tarjoaa ajatukseen usein uusia tasoja ja käänteitä.” Lukuohjeen äärellä ajattelen esteettömyyttä niin talojen kuin teosten arkkitehtuurissa. Lukijat ovat tai voivat parhaimmillaan olla laaja ja monimuotoinen joukko. Niin tämä kuin Alasen aiemmat aforismikokoelmat eivät ota annettuna aforistiikan marginaalista asemaa, vaan tekevät eleitä, jotka madaltavat kynnystä tarttua teokseen. Kaupunkilinnun kuvat heräävät lukijan mielessä eloon ja niistä voi nautiskella tulkitsematta. Teos antaa tilaa erilaisille lukemisen rytmeille ja tavoille.