Maanpäällinen osa

Maanpäällinen osa alkaa: ”Jatkun kuin puutarha, syvälle maan sisään. // Tuuli lajittelee lehdet.” Kansikuva paljastaa taidokkaan systeemin: elinvoimaisen puun ja sen juuriston, tai vastavuoroisesti keuhkot ja verisuonien verkoston. Kannen voimakkaat värit ja huokoinen pinta johdattelevat runomaailmaan, joka rakentuu pienistä yksityiskohdista ja kirkkaista ajatuksista. Sanna Karlströmin seitsemäs runokokoelma ei käsittele yhtään sen vähempää kuin kuolemaa, elämää ja kiertokulkua. 

Teoksen ensimmäisessä osastossa aiheet ovat raskaita ja pohjavire usein murheellinen: hautajaiskukat tuoksuvat ja ”sydämeni on lionnut ja aukeaa kuin teekukka”. Runominän maanpäällinen osa on olla kaikkeuden ja painovoiman armoilla. Toisessa osastossa, ”Puutarhassa”, tunnelma seestyy ja ympäröivä kukoistaa:

Minne me menisimme täältä.
Tuuli hengittää kevyesti, ilma taipuu
ja minä saan virrata tässä ruumiissa.

Muistan sinut kuin ruostuisin,
hyönteiset kulkevat ylitseni ja lävitseni.

Karlströmin edeltävässä teoksessa Pehmeät kudokset (2022) puhuja tahtoo ”olla kuolematon kuin puutarha”. Runoilijan puutarhassa on jotakin samaan tapaan levollista kuin Hugo Simbergin maalauksessa Kuoleman puutarha, jossa kuolema hoivaa taimia, jotka odottelevat seuraavaa askelta elämisen ketjussa. Kyse ei ole siis vastakohdista, vaan jatkumoista.

Kuolema ja eletty ruumis ovat Karlströmin tuotantoa läpileikkaavia teemoja, ja puhuja jatkaa aiheesta jouhevasti, ”[k]uin olisin sovittanut kuolemaa ylleni / niin monta kertaa että se on sopiva.” Sisaren ruumis ”työnnettiin kylmiöön kuin dosettiin”, ja runominän on kohdattava sairaus ja päivittäinen kuolemanpelko. Muuten kuolemaa koskevat mietinnöt tuntuvat ennemmin yleisiltä kuin yksityisiltä: ”Ruumis pakenee meistä // sairaalavuoteelle / oli heitetty nahka, astronautin puku”. 

Tarkka sommittelu ja viivytellen avautuva kuvakieli pysyttelevät modernismin perinteessä. Runot rakentuvat ruumiillisuudesta ja konkreettisuudesta: ”iloni on paikallinen / ja ulottuu tuskin puolisääreen / kuin vesi joka on niin pitkälle matalaa ettet usko sen syvenevän”. Inhimillinen ja ei-inhimillinen sekoittuvat ja lähentyvät: ”Kun iho siirretään syrjään operoitavan kohdan edestä / nähdään suonet, matojen harsivan / nousevan pintaan ja katoavan”. Toisaalta runot sivuuttavat vastakkaisuuden, joka vallitsee tyypillisen pihapiirin hoitamisen (kaikenlainen haravointi ja nurmikointi) ja maaperäeläimille suotuisien elinolosuhteiden välillä. 

Aineen kierron ja jatkuvuuden tematiikka istuu yhteen Karlströmin poetiikan kanssa, jolle on ominaista aineksen kierrättäminen. Multa on tällainen kohostuva elementti, ja se vaikuttaa myös runoilijan aikaisemmissa läheisen kuolemaa käsittelevissä teoksissa, Pehmeissä kudoksissa ja romaanissa Multaa sataa, Margareta (2017) rinnastuen elämän ajallisuuteen. Lisäksi maa-aineksessa on ilmeinen kristillinen kytkös: ”Lapioidessani kysyin maalta mistä sinä olet tullut”. 

Runoihin ujuttautuu lempeä huumori, jota Anna Kalliokin painottaa kommentissaan Pehmeiden kudosten kritiikkiin: ”heinikossa luikertaa kääre: / Lajitelma niittykukkien siemeniä.” Ajoittain virittyy aforistinen ote: ”Joskus lepään riisuttuna / pienenä kuin neulanpisto / ja ihmettelen väsymystä: // avaruuden koko paino vain käväisi / sitä puhkovan neulan kärjellä.” Kuolemisesta kirjoittaminen ilman lamaannuttavaa hartautta tuntuu raikkaalta. 

Yhtymäkohtia nykyrunouteen avautuu: Samansävyisellä, joskin vielä riehakkaammalla otteella kuolema-aihetta tutkii Tuija Välipakan runokokoelma Take away (2014). Aineen kierrosta, tai sen toiveesta kirjoittaa taas Pauliina Haasjoki teoksessaan Promessa (2019), joka tarkentaa erityisesti maaperän elämään.

Runot tavoittavat kauniisti elämisen rytmikkyyden ja lakkaamattoman muutoksen. Minä pysähtyy kuuntelemaan, ”miten veri kiertää suljetussa putkistossa”. Ajattelen kannen suonisto-juuristoa. Miten sydämenlyöntien lakattua veren kohina suonissa hiipuu, mutta liike ja kuhina jatkuvat ruumiin lahoamisessa. Runojen äänteellinen toisto on hienovaraista ja kutkuttavaa: ”olen kuppini, luut huokoista keramiikkaa / jonka suojissa lämmin neste pitelee sattumiani / ranka kantaa painoni mitään läikyttämättä / ja hellittää vasta vedessä ja kuolemassa”. Kieli ei jää sivuosaan perimmäisten kysymysten rinnalla, vaan Karlströmin tyylillisesti yhtenäiset ja vakaat runot kannattelevat lukijaansa. Hiottu ilmaisu on paikoin terätöntä.

Ajattomat aiheet eivät ehkä tarjoa tuoreita näkökulmia, mutta muistuttavat elämän läpitunkevasta hauraudesta. Tässä ylenpalttisen haalimisen, optimoinnin ja mikromuovin ajassa on rauhoittavaa (ja lohdullisen naiivia) antaa ajatusten lipua kohinaan ja aineen kiertoon. Onhan se maanpäällinen osani – elää tätä ruumista kohti sen hajoamista, kunnes kerran taas on minusta uutta versova.

Levysoittimen neula kuin airo hankaimeensa pysähtyneenä.
Öljynmusta peili joka toistaa meidät,
ohimenevät, rahisevat kappaleet.