Jännitteiset kehkeytymisen tilat

Jyri Vartiaisen Koottujen runojen ensimmäisen osan tapaan tässä niteessä julkaistaan tuotteliaalta tekijältä neljä sikermää. Runoissa vehreän luonnon keskeltä hypätään moottoripyörän selkään, ja merkitysten syntyä seuraava lukija saa välillä rauhoittua kauniissa maisemissa, välillä sähköistyä vaaran tunteesta.

”Kukkia taivaalla” liikkuu luonnossa, pistäytyy myös kaupunkitilassa ja uppoutuu välillä ajatukseen. Havainnon rytmi on rauhallinen, mutta maisemassa näkyy levottomuutta ja uhkaakin. 

”Pulujen yksilöllisyyden” alku tuntuu urbaanimmalta, ja onhan lintukin juuri kaupungeissa tuttu. Ihmisen rakentamat asiat on kuitenkin mahdollista ottaa haltuun: ”logoon kiipeää valo / pulut tekevät siihen pesää.” Runoihin hiipii eriarvoisuuden teemoja. 

”Toukokuu” alkaa lapsuuden kevään tunnelmalla. On odotus, ensimmäiset mehiläiset vaikka kukaan ei uskokaan, hattaran muotoon kohoavat hetket. Heräävän luonnon romantiikka karisee, ja rakkauteen uppoava löytää itsensä ostoskeskuksesta. Kapinallekin on tilaa: ”Tuuli kaataa mainoskyltin, kuin urheilusuorituksen äärellä / ihailu herää.” Tunnelmaltaan lempeimmässä osastossa lasissa on alkoholitonta kuusenkerkkäshampanjaa eikä kumiluoteja sinkoile enää. Kesä tulee, lapset muuttuvat nuoriksi. 

”Vihreä-Valkoinen Kawasaki” sekoittaa teknisiä kulkupelejä, moottoripyörän ja junan, luonnon elementteihin – oikeastaan tuo esille, että ne ovat luontoa. Sama sekoittuminen tapahtuu tuotteisiin liitetyissä mielikuvissa: ”Hot dogin tuoksu, taivaan pitää olla tuolloin / äärisininen / tyhjä.” Liike rakennetun ja rakentamattoman välillä jatkuu ja muuntuu halki kokonaisuuden.

Vartiaisen runoutta on kutsuttu yllätykselliseksi. Tapahtuu vavahduttaminen: lukija sysätään pois odotuksiensa mukaiselta polulta. Esimerkkinä runo, joka alkaa lempeästi: ”Minulla on suuri tasku asioille, joista pidän”, ja päättyy: ”ikkunasta näkyivät ruskeat kauttaaltaan lohkeilleet / tikapuut sekä uunien / savu”. Kaksi viimeistä sanaa luovat säpsähdyttävän mielleyhtymän holokaustiin. Usein dramaattinen käänne konkreettiseen maailmaan tapahtuu Vartiaisen runoissa viimeisessä säkeessä – pehmeä paperi ja kaistale rauhaa vaihtuvat poliisin ampumiin kumiluoteihin. Muutos on samanlainen kuin lukisi ensin kirjaa mukavasti sisätiloissa ja sen jälkeen astuisi levottomalle kadulle.

Tiiviissä ja aukkoisessa runotyylissä lukijalle jää paljon tilaa, jota havainnollistavat säkeet: ”Minulle on tärkeää / ajatuksen sikiö”. Jotkin runot sijoittuvat tilaan, jossa ajatus on muodostumassa. Tekstit tarjoavat miljöön, tilanteen, mutta varsinainen kehkeytyminen jää vielä tapahtumatta. Janne Löppönen kuvaa ensimmäisen osan kritiikissään Runografissa, miten lukija ”kokee usein olevansa kynnyksellä, yleisen ja yksityisen rajalla, jossa sanat ovat alkamaisillaan merkitä ja niistä hohkaavan lämmön voi jo tuntea.” Parhaimmillaan mieleni vaeltelee konkreettisiin elämäntilanteisiin, kuten lukiessani runoa: ”Hiillokseen jää muotoja. // Minussa on nyt siltaa, aukinaisen / pullon hengen katku. // Hitaasti / tulee näkyviin / ulappa.” Ajattelen, että jotain puhujan elämässä on palanut hiillokseksi, jonka muodoista voi tunnistaa vihjeitä jatkoa varten. Hän on muutosprosessissa, liikkumassa vaiheesta toiseen, mutta pullojen sisältöä on tainnut kulua – ehkä kriisin seurauksena, ehkä addiktio on johtanut siihen. Katku kertoo jostain traumaattisesta, ja ulappa, jossa on mahdollista nähdä asiat avoimemmin, tulee esiin vain hitaasti. Eteneminen sitä kohti edellyttää kärsivällisyyttä.

Runojen kielenkäytössä näkyy Vartiaisen esteettinen silmän tarkkuus. Hän osaa sanojen välisen jännitteen luomisen: ”Hulppea / sydämen tyhjyys.” Toisaalta tyyli on suurimmaksi osaksi toteava, jolloin vahva tunnetaso jää välittymättä ja tuntuu, että sen pitäisi syntyä lukijassa itsessään; aina ei synny, sillä kaipaisin lisää täkyjä. Vahvimmillaan rytmi ja dynamiikka korostavat tunnelatausta: ”Ääniä lehdosta / vihreys hyökyy. / Metsä kuin kokonainen ajanjakso kaatuu päälle.” Teoksen runokuvissa on usein jotain intuitiivisella tavalla tunnistettavaa: ”Talvella / tie on rapea / ohikulkijat / syvän meren kaloja.”

Suosikkini kirjan sikermistä on ”Vihreä-valkoinen Kawasaki”, jonka temaattinen idea on vahva ja pitää otteensa läpi runojen niin, että lukijalle on selvää mitä tapahtuu; löytämisen ilo säilyy silti. Mielessäni käy, mitä Vartiaisen runoudelle tekisi, jos häneltä julkaistaisiin temaattisesti yhtenäisiä kokoelmia erillisinä kirjoina sen sijaan, että tulisi lisää Koottuja runoja. Löydän niteestä paneutuvan lukemisen puolustuksen: ”Luen kirjan toistamiseen / se aukeaa kuin samalla niityllä / eri kohdassa kukka.” Näin suuren kokonaisuuden lukeminen lyhyen ajan sisällä on kuitenkin vyörytys, jonka jälkeen: ”Pää on kiuas / haluaisin levitoida.”