Synkkä 20-luku
Alaviitteet on Hannu Kankaanpään 25. julkaistu teos. Vaalenpunaiset kannet tuovat mieleen maastokuvioinnin, mutta lähempää katsottuna muodot paljastuvat Marimekon kuoseja muistuttaviksi kukiksi. Temaattisen avoimuuden voisi laskea teoksen vahvuudeksi. Se voi kyykkiä aamun sotarintamalla ja mennä illalla samassa asussa cocktail-tilaisuuteen pohtimaan kulttuurin merkitystä yhteikunnassa. Runot piirtävät ajankuvaa synkästä 20-luvusta. Ukrainan sotaan viitataan, samoin koronaan.
Alaviitteet tulkitsee maailmaa vasemmistolaisittain, kuten Kulttuurivihkojen julkaisulta saattaa odottaa. Poliittisuus on kuitenkin alisteista ilmaisulle ja ajattelun tavoille. Osa teksteistä lähenee ajankohtaisuudessaan journalismia tai päiväkirjaa, vaikka yleisvaikutelma on ehdottomasti korkeakirjallinen. Tuntuu siltä, että runoilija on kirjoittanut runoksi sen mikä häntä milloinkin mietityttää, ja lopputulos on sarja puheenvuoroja, jotka kutsuvat pohdiskelemaan. Alaviitteet on siis ennemmin perinteinen runokokoelma kuin sivulta toiselle laajeneva runoteos. Silti se on vankasti kiinni tässä päivässä ja puhuu suoraan aikalaisilleen: ”Tulkoon valkeus! Ja valkeus / tuli, pimeyttäkin synkempi.”
Etenkin poliittisemmat tekstit lähenevät tyylillisesti aforismia: ”Rikkaat ovat kaikkein herkimpiä, / koska heiltä puuttuu niin paljon […]”. Runojen tyyli vaihtelee, mikä heijastanee aiheiden runsautta. Mukaan mahtuu esimerkiksi lyhyt proosaruno Albert Camus’n ja komissaario Maigret’n lyhyestä kohtaamisesta. Laaja-alaisuudestaan huolimatta kokoelma on säemäärältään niin lyhyt, että se on helppo lukaista yhdeltä istumalta. Temaattinen vaihtelevuus kuitenkin kannustaa lukemaan 47-sivuisen kirjasen pätkissä. Ehkä jako neljään osastoon onkin hyvä ohje lukemisen säännöstelyyn.


Kommentit kritiikkiin