Minä luhistuu itsekurin alle

Raisa Jäntillä on erityinen kyky kirjoittaa ruumiillisuudesta ja kehon rajojen koettelusta. Ajattelen sekä baletin äärelle asettuvaa Grand Pliétä että nyt käsillä olevaa uutuutta. Molemmat kuvaavat tarkasti nimenomaan harjoittelun tuntua: hikoilua, hiertymiä, mustelmia ja toistoa. 

Pinnalta katsoen Kunnes minua ei jää on urheilukirja, joka kertoo millainen laji yiquan on harrastajalleen. Teos koostuu pitkähköistä säemuotoisista runoista, jotka luen intohimoisen harrastajan sisäiseksi puheeksi ja havainnoiksi. Yiquan merkitsee mielen nyrkkeilyä, ja nimi viittaa harjoittamiseen liittyvään sisäiseen kamppailuun. Yksinkertaiselta vaikuttavat seisomisharjoitukset muodostavat lajin ytimen. 

Jos lukija odottaa teokselta itsensä voittamisen, oivaltamisen ilon tai armollisuuden kaltaisia vapauttavia liikuntakokemuksia, niitä löytää vain muutaman tarkalla silmällä. Teoksen keskushenkilö ei ole Reippailija-Hemulin kaltainen mutkaton energiapakkaus. ”Vuosia jatkunut harjoitus on paras tapa piirtää minua”. Teoksen minä etsii kehonsa ja minuutensa olemusta harjoitellessaan kamppailulajia. Suhde lajiin on intohimoinen, pakkomielteinenkin. Kosketukseen, kipuun ja tasapainoon liittyvät aistimukset ovat väylä tunteisiin ja toisaalta keino hallita niitä. Itsekuri, joka näyttäytyy tässä ajassa ja yhteiskunnassa yleensä hyveenä, saa surumielisiä sävyjä. 

Teos rakentuu spiraalimaisesti. Tiettyihin tekoihin ja ajatuksiin palataan, mutta näkymä muuttuu joka kerralla hieman. Esimerkiksi säe ”Olen vain hermostoni sivutuote” saa parin sivun kuluttua uuden muodon: ”Mitä minä olen / mitä on sattunut jäämään talteen”. Ajatus minästä ylimääränä, eräänlaisena kehon tuottamana mäskinä säilyy, kuten myös ajatus minän sattumanvaraisuudesta. Toisto luo merkityspainotuksia, osa satunnaiselta vaikuttavista mietteistä tai havainnoista muodostuu teoksen edetessä oireellisiksi ja puhujaa luonnehtiviksi. Toisto ja variaatio keinoina liittyvät myös ilmeisellä tavalla harjoittelun tematiikkaan. Harjoittelu on paluuta saman toimen ääreen ja kuitenkin aina jokin on toisin, kehomieli muuttuu. Mielen kamppailu tulee konkreettisesti esiin nopeina suunnanvaihdoksina runojen sisällä. Ajatus saa hyvin niukasti tilaa, jopa vain säkeen verran, kun seuraava ennättää jo kumoamaan sen. 

Teos on tunnelmaltaan surumielinen. ”On helpointa ajatella etten koskaan opi / se vähentää paineita / ei se tapahdu ainakaan nyt”. Noin syvälle kaivautuvassa pessimismissä kytee omalaatuinen huumori. Huonommin ei voisi olla. ”Elämäkin on kohta ohi joten miksei / On oleva päivä jolloin kukaan ei opeta minua tai minä en ole tai / halua / Samalla vaivalla siitä nauttii jos kerran tällaista on”. Lakoniset ilon pilkahdukset tarjoavat tarpeellista kontrastia melankolian keskelle. 

Kunnes minua ei jää näyttäytyy eräänlaisena oirepäiväkirjana, vaikka sanavalinta tuntuu harhaanjohtavalta suhteessa teoksen kielelliseen tarkkuuteen ja keinotietoisuuteen. Minä on teoksessa kuitenkin projekti, siihen ehkä myös nimi Kunnes minua ei jää viittaa. ”Niin usein katson itseäni oireena”, puhuja pohtii. Teos tarkkailee mielen- ja kehonliikkeitä hetki hetkeltä kuin muistiin merkiten: ”Vihaan ruokaa ja lämpöä joka sen mukana kehoon siirtyy”. Vaikka persoonapronominia ei raahata joka säkeessä, teoksen fokus on tietyn sisäisen maailman esittämisessä. Yiquan-lajin ympärille kiertyneen teoksen kohdalla valinta on luonteva, mutta näkökulma on myös ahdas. Parhaimmillaan lukija pääsee puhujan mielen sykkyröihin niin syvälle, että ankara kokemusmaailma tuntuu hetken omissa nahoissa. Teos ei kuitenkaan kauttaaltaan ole yhtä jännitteinen, ja pakkoajatusten todistaminen uuvuttaa ajoittain.

Kunnes minua ei jää vaikenee viisaasti: Se ei ole yksilön kehitystarina tai parantumiskertomus. Pikemminkin se tuo esiin, ettei kamppailulajin harjoittelu taivu kertomukseksi, vaikka siinä on olevinaan tavoite, esteitä ja sankari. Teoksen äärellä lukija miettii, onko esteiden ylittäminen toivottavaa ja onko sankarin tavoite sellainen, jonka toteutumista lukija toivoo. Tulkitsen, että jos tulee oikein hyväksi yiquanissa, jos on liian etevä nyrkkeilemään itseään vastaan, makaa minä lopulta tiedottomassa tilassa, eikä selviämisestä ole takeita. Puhujan on usein vaikea hahmottaa miltä hänestä tuntuu ja mitä hän tarvitsee: ”Onko kahden tunnin kävely lepoa”. Tällaiset kysymykset ovat ehkä menestyvän harrastajan mielenmaisemaa, mutta niitä on vaikea nähdä myönteisessä valossa. Paikoin teos sanoittaa tarkasti oppimisen yleisiä lainalaisuuksia: ”Kun on koko ajan liian vaikeaa ei huomaa että oppii mutta oppii”. Näissä kohdissa runoon tulee lisää tulkinnallista avaruutta ja ajatuksia, jotka ponnahtavat puhujan henkilökohtaisesta kamppailusta kohti yleismaailmallisia kamppailuja.

Teos kiertää kliseisen asetelman, jossa kontrolloidun näytöksen taustalla on kaoottinen ja haavainen mielenmaisema. Fasadia ei synny, sillä kokevaa minää ei tarkastella ulkopuolelta. Teoksen ytimessä on ristiriita: Laji, joka voisi viedä harjoittajansa kohti tasapainoa, itsetuntemusta, kehon rajoja ja mielen tyyneyttä, uhkaa niitä enemmän kuin mikään. ”En ole koskaan kohdannut sellaista / minkä yli en pääsisi vähintään kohtuullisella / vähintään rajulla väkivallalla itseäni kohtaan”. Rakkaus lajiin saa Jäntin teoksessa muotoja, joista harvoin puhutaan. Ihminen, joka haluaa vahingoittaa itseään, voi tehdä sen jopa ikivanhan terveysliikuntalajin sisällä. Havahtuuko siihen ajoissa kukaan, edes harrastaja itse?