Maailmanlopun katedraali

Kuten runoilija Karri Kokko toteaa blogissaan Neljäs seinä, ”Siemenholvi on suuri teos jo ennen kuin ensimmäistäkään riviä on luettu.” Erkka Filanderin uutuus on antanut odottaa itseään. Kun lopputuloksen näkee, on jo kirjan koosta helppo päätellä, miksi se on vienyt aikaa. 354-sivuinen möhkäle on mitoiltaan neljän tavallisen runokokoelman kokoinen, ja se painaa ainakin kymmenen kovakantisen runokirjan verran. Siemenholvi piti kokonsa vuoksi painaa Italiassa, ja sen tavallista korkeammat painokulut kustansi Koneen säätiö erillisellä 20 000 euron kuluapurahalla. Kyseessä on toisin sanoen erittäin poikkeuksellinen, melkeinpä mahdoton ilmestys. Kirjan koko itsessään muuttaa lukuasentoa, niin fyysisesti kuin kuvainnollisesti. Se vaatii kirjaesineelle ja painetulle sanalle arvostusta. Tekstiään se kutsuu lukemaan kuin hartauskirjaa. 

Kirjaesine on itsessään kiehtova ja vaikuttava, mutta ulkomuodolla on myös merkittäviä yhteyksiä sisältöön. Ensinnäkin Siemenholvi on nimensä mukaisesti tallentava ele. Siinä missä Huippuvuorten siemenholvissa säilötään ihmiskunnalle tärkeitä siemeniä katastrofin varalta, Filanderin Siemenholvi pitää lehdillään tallessa monia suomen kielestä unohtuvia sanoja kuten ”tähkylä” tai ”väkivoipa”, vanhentuvia kieliopillisia rakenteita ja muodista poistuneita runomuotoja. Kun mitalliset runot törmäävät fragmentaarisempiin osioihin, yhdistelmä muistuttaa katoavaisuudesta. Samalla kun kieli hiipuu pois, pitää se sisällään uskomatonta muutosvoimaa.

Kirjan tukeva sidos ja painava paperi uhmaavat aikaa, ja sen säkeet muistuttavat elämästä, jota tällä alati elinkelvottomammalla planeetallamme vielä eletään: ”siniharmaa sauhu karhunputkiniityllä, puna-aamu havumajojen yllä […]”.Todennäköisintä on, että eteeriset, kuolemattomiksi niin helposti mielletyt digitaaliset tiedostot tuhoutuvat ennen painettua Siemenholvia. Teos ylistää mutta kääntyy samalla katkeraksi kuolevan maailman testamentiksi. Ekokirjallisuuden saralla se on virkistävän vihainen. Luontokatoa ei surkutella, vaan sen aiheuttajia osoitetaan ankaralla sormella, heidän ylleen langetetaan kirouksia. Teos ei mene yksityiskohtiin, mutta se ei myöskään pidättäydy ”ihmiskunnan” synneissä ja kollektiivisessa epäonnistumisessa, mikä sekin tuntuu tuoreelta.

Tyylillisesti Siemenholvi jatkaa Filanderin esikoista Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) seurannutta synkempää tuotantoa. Siinä on kaikuja Torsosta (Poesia 2016) ja Adoraatiosta (Poesia, 2018), jotka ilmestyessään vaikuttivat eräänlaiselta lohduttomuuden käänteeltä esikoisen hurmioituneen kielellisen ilakoinnin jälkeen. Voisi ehkä olettaa, että sama ihastus, jota Filander on haastatteluissa kertonut kokeneensa 1800-luvun romantiikan kielen äärellä esikoista kirjoittaessaan on sittemmin tarkentunut uskonnollissävytteiseen, etenkin kristilliseen tai abrahamilaisen perinteen kieleen. Siemenholvissa täydellistynyt uskonnollinen rekisteri on ylevä ja arkaainen, sen ainekset sopivat erinomaisesti kieleliseen siemenholviin: ”Niin paine luo pyhää, paikka tulee taas pyhitetyksi / ja sinne palataan merkiksi / millaista tässä tulessa on elää.” Lisäksi uskonnollissävytteinen kieli julistaa. Kun maailma loppuu, siitä ilmoittavat ensimmäiseksi profeetat. Tarvitaan ilmestyskirja, jos ei varoitukseksi niin ainakin kauniiksi muistoksi lopun ajoista.

Usein kuuluu puhuttavan yhteyksistä kulttuurin maallistumisen ja individualisoitumisen välillä. Toisinaan uskonnollisuuden vähenemisessä nähdään taustatekijä luonnon kiihtyvälle tuhoutumiselle. Modernit ongelmat kärjistyvät tai käynnistyvät uskonnollisuuden hiipuessa. Jos ei ole toivoa, ei ole mitään. Johonkin on voitava uskoa, pyhyys luo elämälle arvon. Vaikka Siemenholvin puhekuviot istuvat kristilliseen rekisteriin, Sana ei imeydy sisältöön. Jumalten sijaan se uskoo kielen kauneuteen. Kieli itsessään antaa lohtua, ehkä jopa toivoa: ”Ihmeitä saattaa sana säilyttää”. Jonkinlaista lohtua tai mielihyvää antavat jopa kiroukset, joita teoksen puolessavälissä langetetaan: ”He kärsiä saakoot myös rangaistukset / jotka jäävät mainitsematta / he olkoot kurjuudessa, joka / mielikuvituksemme ylittää”. Katarttisen funktionsa lisäksi manaukset tuskin ovat hyödyllisiä, mutta vanhojen runomuotojen elvytys tuntuu oikealta. Maailma tuhoutuu, taide elää.

Kirjan sivumäärästä suurimman osan kattavien fragmenttien kohdalla huomaa nopeasti, kuinka vaikeaa niitä on seurata järjestelmällisesti vasemmalta oikealle. Valtavat sivut saavat kyseenalaistamaan opitun lukutavan, ja monet säkeet toimivatkin useissa järjestyksissä. Toisinaan on luettava pieniä runoja tai säkeistöjä kokonaisuutena sivun yhdessä laidassa, mistä teksti saattaa jatkua suoraan oikealle tai sitten alaviistoon, vaikka suoraan seuraavalle sivulle. Sivu on kuin labyrintti, jolta ei säkeen tai edes säkeistön tasolla löydä eksymättä ulos. Sivun sisäinen kaaos näyttää kuitenkin kokonaisuuden tasolla järjestykseltä. Kristian Blomberg kuvailee Siemenholviin liitetyssä vihkossaan Selitysten sijaan mekanismeja, joilla ristiriitainen vaikutelma saadaan aikaan. Niitä ovat muun muassa eri tasoilla toteutuvat toistot, jotka riimittelevät kaikuen ja luovat omanlaisiaan painotuksia, avaavat uusia näkökulmia aiemmin eri kontekstissa esiteltyihin teemoihin.

Jos ei takerru liiaksi yksityiskohtiin, saattaa jo ensimmäisellä lukukerralla saada teoksesta erittäin selkeän kokonaiskuvan. Silti sivulta voi aina löytää jotain uutta. Suuren ja pienen kontrasti muistuttaa kvanttimekaniikkaa, jonka hiukkaset eivät käyttäydy kuin pienet klassisen fysiikan biljardipallot. Joskus ne ovat, joskus eivät, toisinaan niiden paikka on selvä, toisinaan taas ei. Aisteilla suoraan havaittava maailma koostuu hiukkasista, mutta niiden olemuksesta on vaikea saada kiinni. Samoin Siemenholvin fragmentaariset säkeet ovat usein vain sanahelinää, elliptisiä puolivirkkeitä, vertauskuvia, sanoja, jotka eivät yksittäisinä toisiaan seuraavina hiukkasina tunnu johtavan mihinkään. Niiden välillä on yhteyksiä, mutta yhteydet saattavat kurottaa läpi sivujen ja osastojen. Kuten kvanttihiukkaset, Siemenholvin fragmentit on hahmotettava sivun, osaston tai teoksen tasolla osana emergenttiä kokonaisuutta. Tässä auttavat teoksen osastot, jotka jakavat sen yhteentoista osastoon: kahteen sonettiin jotka avaavat ja sulkevat teoksen, neljään ”Ilosanomaan”, neljään säeosastoon sekä teoksen keskelle sijoittuvaan ”HOLVIIN”.

Kirjallisuuden rakenteen yhteydessä puhutaan usein metaforisesti arkkitehtuurista. Siemenholvi lukeutuu niihin erittäin harvoihin teoksiin, jotka mielestäni aidosti lunastavat vertauksen täysin intuitiivisella ja pakottomalla tavalla. Runot ja säkeet ovat kuin kivenlohkareita, pilareita tai gargoileja, joiden sommitelmista muodostuu Siemenholvi. Samalla huomaan teoksen olevan ensimmäinen Runografiin arvioimani teos, johon luokitteluliukurien ”Runsaudensarvi” tuntuu sopivan. Kriitikoiden ohjeissa ”Runsaudensarvea” kuvaillaan näin: ”Tekstiin voi hukkua, tarkka lukeminen tuntuu turhalta.” Ei kai mitään kirjaa ole kirjoitettu vain selailtavaksi, ajattelen, mutta Siemenholvin perusajatuksesta voi mielestäni hyvinkin saada kiinni vain silmäilemällä. Tarkempi paneutuminen palkitsee ja se on erittäin suotavaa, mutta Siemenholvi ei mielestäni jää mysteeriksi ilman lähilukua. Tämä yksityiskohtien runsauden ja selkeän kokonaisuuden kaksinaisuus on kiehtova ja vaikuttava. 

Lukemisen mittakaava on vapaasti valittavissa, ei ainoastaan kokonaisuuden kohdalla, vaan myös osaston, sivun ja jopa säkeen tasolla. Asiaan myötävaikuttaa tietysti kirjan koko, mutta yhtä tärkeää on kirjan rakenne ja Blombergin vihkoonsa sisällyttämä, itse kirjasta pois jätetty sisällysluettelo. Sen näkeminen kiepautti ainakin omat aivoni täysin, ja se teki kirjasta näynomaisesti kolmiulotteisen. ”HOLVI” todella on holvi muiden osastojen keskellä, ja eri tekstilajit, muodot ja tekstit tuntuvat poluilta, joita pitkin holviin täytyy suunnata. Teoksen geometrinen jykevyys ei kuitenkaan pakota tai rajoita lukijaa. Rakennelman tarkka muoto kannattelee kauneutta, jossa lukija voi vaeltaa vapaasti kuin katedraalissa, hukkua yksityiskohtiin pidemmäksi aikaa kuin olisi jäljellä.