Ykseys, Toiseus ja näyttämön peili

”Luon näyttämön. Puhallan onttoihin rooleihin hengen. Astun sekaan”, puhuja ilmoittaa Esitys joksikin -teoksen aluksi. Hän polkaisee käyntiin esityksen kuin leikin, jonka kaikkia rooleja aikoo esittää. Lähtökohta kutkuttaa. Mitenköhän puhujan käy? Hyde Hytin teos on ”draamaa ja runotekstiä esitystekstikontekstissa”, takakansi kertoo. Hytti on toiminut teatterin kentällä jo vuodesta 1992, ja tämän teoksen lisäksi aforismikokoelma Jälkiä – Traces (Teatteri Umpihanki) ilmestyi vuonna 2019.

Kahdeksaan kohtaukseen jaetussa tekstissä on henkilöluettelo, jossa Runoilija, Muus, Mies, Toiseus, Ykseys ja Parenthesis esitellään lyhyesti. Henkilöiden osin käsitteellinen luonne tekee esityksen lähtökohdasta vaikeaselkoisen. ”Ykseys näki ihmisen ja Rajaseudun, Välitilan toiseuden. Rajat ylittää voimme, mutta Rajaseudulla ei voi paeta; siellä kohtaamme itsemme, oman mahdottoman äärettömyytemme, äärettömän mahdottomuutemme”, pohtii Toiseus Ykseyden olemusta, vai sittenkin itseään näyttämölle tuodun peilin edessä. Ota tuosta nyt selvää!

Konkretiaa kokonaisuuteen tuo hyvin yksiselitteinen tapahtumapaikka: Näyttämö, jolla henkilöt kaiken aikaa ovat. Esitys joksikin tuo välillä mieleen jonkin harrastajateatterin yleisölle avoimet harjoitukset. Esiintyjät tuovat näyttämölle runsaasti kokeiluja, mutta materiaali vasta hakee rajojaan ja muotoaan. Tämä merkitysvivahde sisältää mahdollisuuksia, joihin teos ei kuitenkaan tartu. 

Valta ja osallisuus kirkastuvat toisella lukemalla pursuilevan teoksen ydinteemoiksi. Mahdollisuus oman äänen ja puheenvuoron käyttämiseen tekee elämästä merkityksellisen, Esitys joksikin tuntuu sanovan. Identiteetti rakentuu suhteessa toisiin. ”Kuka sanoikaan, ettei välitä siitä mitä muut hänestä ajattelevat, mutta sanoi pitävänsä tarkan huolen siitä mitä itse ajattelee muista?”, Parenthesis pohtii. Ajatusta on mukava pureskella. 

Siellä täällä repliikkien syvyyksissä välähtelee runoja, aforistisia lauseita tai runon aihioita. Toisinaan syntyy vaikutelma ikään kuin toisiinsa hitsatuista monologeista ja jään miettimään, mitä virkaa dialogi esityksessä toimittaa. Näyttämö on teoksen tapahtumapaikka, mutta ajatus tekstin esittämisestä tuntuu heikosti rakennetulta kerrokselta. ”Tiedätkö itsekään selkeästi, että kirjoitatko kirjaa, näetkö päässäsi esityksen vai hamuatko tekstilläsi kuunnelman suuntaan”, kysyy Muus Runoilijalta teoksen loppupuolella. Olen ehtinyt miettiä samaa moneen otteeseen. Teksti ei vastaa, ja Runoilija vaikenee.