Vastarinnan pauhu

Salla Kaarin Kalkkaan toinen runoteos Yö etsii ruosteista siivilää vaatii ensimmäiseksi vertailukohtaa. Se tuo mieleen Kaarina Valoaallon velmuilevat, kirjavat proosarunomaailmat ja käsittämättömät mielenmaisemat. Kalkas on kuitenkin poetiikassaan paljon maksimalistisempi, jopa silläkin uhalla, että lukija uupuu tekstin määrään. Runsauden voinee tässä kontekstissa ymmärtää jonkinlaisena tyylivalintana ylijäämän ja loputtoman ristiriidan aikakaudella. 

Kalkas ei poetiikassaan pyri kokoamaan mitään yhteen, pikemminkin hän jättää auki. Runoissa puhuteltu sinä ja runominä kokevat kummia yhteentulemisia ja sulautumisia ympäristöihinsä. Sulautumisten jatkuminen tuntuu miltei loputtomalta.

Teoksessa näkyy sekä fantasiaa että paranoiaa, jotka tuntuvat päällekkäisiltä kokemuksilta. Yksi runo purkaa mielenterveysdiagnoosin ja salaliittoteorian synnyttämiä tunteita, ja yhdistää niitä luontohavaintoihin: ”Suojaava katos kaatuu kunnallisvaaleissa. 5G vapautuu ja saastuttaa kaiken säteilyllään, poksahtaa tornistaan ja sinkoutuu pölykapseliavaruuteen. Sadettaja nousee ylös paahtajan kanssa samaan aikaan.” Rosoisen lyyrinen kieli ja yhteiskunnallinen painotus muistuttavat etäisesti Sini Silverin teosta Titaanidisko (Poesia 2020). Sekin liikuttaa merkityksiä romun, melun ja ihmisen välillä, kapitalismin yli- ja vaillejäämisen jännitteillä. Useassa runossa toistuva motiivi, puutarha, kokoaa eriparisia aineksia yhteen. Tämä moniaistinen eri vuodenaikoja kannatteleva paikka laajenee koko teoksen läpäiseväksi tilaksi. 

Proosaruno on tasattu vasempaan reunaan ja sitä rytmittää omille riveilleen eriytetyt virkkeet. Erillisille riveille pudotetut virkkeet korostuvat lukukokemuksessa, ja ne tuntuvat eräänlaisilta hengähdyspaikoilta. Kalkkaan proosarunossa välimerkit ja tavallisemmat jaon keinot, erityisesti piste ja rivinvaihto, synnyttävät tekstiin tilaa ja vaihteluita. Kaipaan tekstivyöryyn vielä enemmän tällaisia rytmityksiä ja tilan tuntua.

Erilaisten ainesten yhdistäminen vaatii lukijalta malttia, sillä runoissa on niin paljon massaa, että kaikki ei vaivattomasti yhdisty ensilukemalla, ei vielä toisellakaan. Ehkä teos vaatii joustavan ja avonaisen lukuasennon, jossa kokemus runoista muistuttaa yön läpi kestävää kanavasurffausta. Virkkeiden pituus auttaa lukijaa, ja toisinaan hakkaava rytmi tekee tilaa pidemmille virkkeille ryöpsähtää. Toistuva luumu-metafora auttaa ajattelemaan runominää tihkuvana, lihallisena ja eloisana. Siihen palaaminen tuottaa nautinnollista tunnistamisen kokemusta. Painokkaat yhteiskunnalliset teemat nostavat kielessä asuvan moninaisuuden ja kurittomuuden eräänlaiseksi vastarinnan voimaksi. Vastarinnalta tuntuvat myös kirjassa virtaavat rakkausrunot, joissa on peittelemätöntä lempeyttä ja suostuvaisuutta. 

Kenties kielen rönsyissä ja rakkaudessa asuu vapaus, jonka avulla jopa maailmanloppua voi kestää. ”Aamu soi ja veden siemen kuiskaa korvaan: lähdetään seuraavalle planeetalle roskaamaan.”