Valo, muistiinpano

Tero Liukkosen kirja Puolitoista celsiusta luotaa esittelypuheensa mukaan muutoksia sisäisen ja ulkoisen ilmaston välillä. Se on muodoltaan varsin modernistinen, nojaten klassiseen kuvakieleen ja hengittävään ilmaisuun, jossa runojen ympärillä on paljon tilaa. Puolitoista celsiusta viittaa nimenä Pariisin ilmastosopimuksessa määriteltyyn 1,5 celsiusasteen rajapyykkiin, jota ei tulisi ylittää. Jää epäselväksi, miten ilmasto saati ilmastokriisi liittyy näihin runoihin. Teoksen runoja on kuitenkin mahdollista lukea teoksen nimestä irrallaan, ja parhaimmillaan ne toimivat yksittäisinä runoina.

Runoista näkyy Liukkosen lukeneisuus: niissä viitataan milloin Mirkka Rekolaan ja Herakleitokseen, milloin Bashon runoon ja Bachin cantataan. Runojen ytimessä tuntuu olevan jonkinlainen elämän ihmettelyn eetos. Kirjan muotoa voisi luonnehtia runokokoelmaksi, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä niitä ei varsinaisesti sido yhteen mikään yksi aihe tai muoto.

Kirjan avaava sikermä käsittelee Liisa Wikström -nimisen hattukauppiaan liikettä. Runossa tapahtuu kohtaamisia kauppiaan, runon puhutellun sinän sekä runon puhujan välillä. Seuraava sikermä kuvaa meduusojen liikehdintää veden alla sekä myyttisen Medusa-hahmon katsetta, joka jähmettää kiveksi. Runoissa on pohdiskelevaa etäisyyttä sekä jokseenkin punnittua lyyrisyyttä, kun runokuvissa välähtää milloin kivettävä katse ja milloin valon säihke.

Liukkosta voi nimittää modernistisiksi kuvakielensä takia, mutta toisinaan tuntuu kuin runot jäljittelisivät runoutta tekemättä runokuvien välillä tai sisällä omia oivalluksia, kääntämättä asentoa toiseen suuntaan: kuvakieli tuntuu paikoin liian tutulta. “Kahden pimeän välissä lepää valo,/ kahden kämmenen välistä puhkeaa lootus,/ kahden tammen välitse avautuu polku/ kahden ihmisen välistä käy aalto.” Runo tuntuu luottavan staattisiin kuviinsa kahden vastavoiman välissä, liikuttamatta mitään toisella tavalla. Vastavoimia ja kaksinapaisuutta on jo suomalaisen runon modernismissa pohdittu kylliksi – tuntuu että Liukkosen runo on kirjoitettu kuin kommentiksi tälle perinteelle, hyvässä ja huonossa.

Moniäänisyys tuntuu kuitenkin myös rohkealta. Toisinaan runon puhuja näyttäytyy vanhempana, joka miettii lapsen kasvattamista, ja toisinaan runon näkökulma on baarin nurkassa, jossa tarkkaillaan homopariskuntaa sosiopoliittisessa tilanteessa vuonna 1968. Runot vaikuttavat perinteensä ja muotonsa tuntevilta: kirjan keskivaiheella avartuvat aforismit tuntuvat mukailevan esimerkiksi Mirkka Rekolan Muistikirjan mietelauseiden täsmällisyyttä, kuitenkaan pääsemättä lähelle Rekolan mysteerin ja ilon ihmeellistä leikkausta. Ne jäävät jonkinlaisiksi runomuistiinpanoiksi kuten irralliseksi jäävä “valo, häikäisy”, mutta kenties tämä riittää runoudelle. Tunnistamisen nautinto on toisinaan aivan tarpeeksi.