Universumia luotaavia runsaita runoja

Kasper Salosen Kiertoreittejä on runsaudensarvi, jossa konkreettiset havainnot kesäpäivistä ja mäntykankaista kilpailevat lukijan huomiosta henkisyyden, elämänjanon ja kosmisen värähtelyn kanssa. Runojen lisäksi teos sisältää Salosen itsetekemiä kuvakollaaseja. On tunnustettava, ettei teos ollut mieleeni, vaikka siinä monia hienoja piirteitä onkin.

En ajattele, että Salosen kokoelma olisi huono – ensinnäkään en pidä runouden arvottamista hyvä-huono -asteikolla järkevänä taiteen tai yleisön kannalta. Ajattelen ennemmin, että Salosen teos on vilpitön luova teko, joka kulkee eri taajuudella kuin minä runokriitikkona. Osa runojen säkeistä on erinomaisia: esimerkiksi “teeri raahaa aurinkoa takaisin aamuun” on hieno, vahva runokuva. Kaunista nonsenseä lähestyvä loru “sannel sammastuu” kuuluu kokoelman parhaimmistoon: “luuru leili summintuuli / miiri meiri maurunmuu. / maili maahi miu’unluuhi, sannel sammastuu”, kuuluu runon ensimmäinen säkeistö.

Salonen on pitkän linjan aktiivi Helsinki Poetry Connectionissa, ja rap- ja spoken word-vaikutteet näkyvät Kiertoreiteissä selvästi. Runot toimivat pitkälti rytmin ehdoilla, vaikka eivät mitallisia eivätkä yleensä loppusoinnullisia olekaan: “pulpahtaa pinnalle syvistä vesistä, pyhistä kesistä syksyihin sulaviin”. Tämä on sekä kokoelman vahvuus että sen heikkous. Kun rytmistä tulee isäntä tähän malliin, alkaa tekstien lukijalle välittämä merkitys hämärtyä. “[R]akentamamme maailmat rakentuvat sisällämme, astumme askelia / ulkoisissa unissa, / paratiisilinnut ihmettelevät välitila-akseliaan ja kun itken kaiken / kauneutta” on rytmin hallitsemaa mutta kelpo lyriikkaa, jos sen sisältöä malttaisi avata lukijalle vielä hetken ja kehitellä säkeiden ilmaisemia ajatuksia pidemmälle. Kun runot liikkuvat havainnoissaan vimmatulla skaalalla ja nopeudella sivusta ja tekstistä toiseen, jää lukijan tehtäväksi keräillä luunsa, jotka ovat vasta jääneet kuulostelemaan ensimmäisten säkeiden rytmiä.

Kiertoreittejä vedonnee lukijoihin, jotka kaipaavat runsasta, maailmaasyleilevää pohdintaa kaikkeuden luonteesta. Itse tarkastelisin kriittisesti myös Salosen pohdintaa henkisyydestä, sillä se tuntuu ammentavan monista Aasian uskonnoista ja niiden holistisesta maailmakäsityksestä. Kun tämän yhdistää runojen paikoittaiseen psykedeeliseen juoksutukseen, muistuttaa taipumus hiukan liikaa valkoisista eurooppalaisista turisteista, jotka matkaavat Intiaan löytääkseen itsensä kyseenalaisin keinoin.

Kriitikko Vesa Rantama korostaa Helsingin Sanomien arvostelussaan teoksen äänikirjaversion ansioituneisuutta, ja näkemykseen on helppo yhtyä. Kiertoreitteihin kannattaa tutustua Salosen itse lukeman äänikirjan kautta. Silloin rytmiin voi upota rauhassa, ja kuuntelija todella kokee Salosen tekstit.