Tunteiden tulivuoren juurella kuohuu viimeistelemätön nuoruus
”On reunoja, joista maailma näyttää erityisen kauniilta / ja reunoja, joista ei saa missään nimessä keinahtaa”, kirjoittaa Kati Hiltunen (s. 1994) toisessa runoteoksessaan. Tämä ei ole henkilökohtaista on kasvukertomus tytöstä, joka kokee voimakkaasti ja etsii paikkaansa maailmassa. Hän kiikkuu jumalten keinussa, joka heilahtaa hurmiosta masennukseen ja takaisin.
Tyttö kuvaa itseään tulivuoreksi, josta purkautuu hallitsemattomasti tunteita ja haluja. Samalla hän kokee ulkopuolisuutta: koulussa on vaikea keskittyä, poikkeavaa ulkonäköä kommentoidaan, ja suhde vietnamilaiseen isään on hankala. Puhuja elää sellaista nuoruutta, jota moni voisi kadehtia. On bileitä, mökkireissuja, ulkomaanmatkoja, ihastumisia, kosketusta ja seksiä. Pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen on kuitenkin vaikeaa: ”Ihmiset liukuvat ikkunoista sisään ja ulos / en enää pidä rystyset valkoisina kiinni / annan heidän lipua / tuoda tuliaisensa / sanoa heipat risteyksessä”.
Tarinallisessa runoudessa, jota Hiltunenkin edustaa, kokonaisuus on usein yksittäisiä runoja vahvempi. Teoksen alkupuolella tarinallisuus toimiikin varsin hyvin, mutta loppupuolella teos hajoaa kokoelmaksi matka- ja ihmissuhdekuvauksia. Kokonaisuus toimisi paremmin 20–30 sivua lyhyempänä. Kuten monet Kulttuurivihkojen julkaisut, teos on toimitettu liian laiskasti.
Myös runojen kielessä on ongelmia. Otetaan esimerkiksi runo, joka alkaa: ”Seksuaalisuus on ilveskissa / kehrää keuhkojen päällä”. Jännite lässähtää, koska keskeinen metafora selitetään heti alussa. Runous on väkevämpää, kun se selittämisen sijaan näyttää, tai vain vihjaa. Ja eikö runoutta tarvita juuri sen ilmaisemiseen, mitä kliiniset sanat kuten ”seksuaalisuus” eivät tavoita?
Yksittäiset runot ovat parhaimmillaan, kun ne ilmaisevat tiiviisti ja selittelemättä puhujan mielentiloja. Esimerkiksi seuraava runo kuvaa hienosti keskittymisvaikeuksia: ”Professori puhuu / sanat tippuvat lattialle / kierivät ystävän pohkeita vasten / en saa selvää sanaakaan / kämmenet pulpetilla / en näe sormiani / kun ystäväni kasvot sulavat alkemiaksi”.
Rosoinen ja välitön teos tavoittaa jotain nuoruuden intensiteetistä, ja sen runsaus heijastaa puhujan kokemusten ylenpalttisuutta. Mikään minimalismi ei tässä tapauksessa toimisikaan, mutta teos olisi silti vahvempi, jos sitä tiivistäisi sekä yksittäisten runojen että kokonaisuuden tasolla.
Kommentit kritiikkiin