Tulevaisuus valuu hiekkaan ja kaaos tyhjyyteen

Virpi Vairisen viides runokokoelma käsittelee ihmiskunnan loppua tähyämällä käänteentekeviin hetkiin lajin historiassa. Tuho oman käden kautta vaikuttaa olevan koodattu ihmiseen alusta lähtien. Tämä voisi olla metafyysinen itsestäänselvyys – jotta jokin voi tuhoutua, on sen ensin oltava olemassa – mutta Vairinen tutkii teoksessaan alun ja lopun ehtoja, niiden konkreettisia toteumia. 

Runot alkavat hiekkakentiltä. Syntyy synkän koominen mielikuva ihmisestä, joka on ryhtynyt heti olemassaolonsa alkuhetkillä johonkin mielettömään, kaupunkien rakentamiseen aavikolle rekat apunaan: ”kuorma-autojen* letkat kuljettavat hiekkaa / paikasta toiseen / tulee väistämätöntä kauttakulkua / matkan varrellakin on hiekkaa / mutta se on liian hajallaan // *kuorma-auto: / aivan liian iso kuljetusastia, industry-scale, / että siinä voisi kuljettaa mitään järkevää”. Teos suhtautuu kriittisesti ihmiseen, jolle ympäristö on yksinomaan jotain, johon kohdistaa teknisiä taitoja ja josta ammentaa hyötyä. Samalla tekstit ovat riittävän konkreettisia, ja kritiikki riittävän ymmärtäväistä ihmistä kohtaan, jotta se ei sorru ”mutta luonnollakin on itseisarvo” -tyyppisiin itsestäänselvyyksiin vasta-argumentaatiossaan.

Vairinen kysyykin: Mitä hiekkaa kuljettavat kuorma-autot tarkoittavat? Ihminen tuntuu kuin luonnostaan hallitsevan ympäristöään. Mitä ”luonto” siis merkitsee? Samalla häntä ajavat erikoiset oikut ja päähänpistot; hän pitää maailmaansa itsestäänselvänä ja äärettömän monimutkaisena yhtä aikaa. Millaista on, kun ihminen aiheuttaa oman loppunsa: onko kyse vapaudesta, determinismistä vai jostain näiden välillä?

Vairisella on häkellyttävä taito luoda konkreettisia mielleyhtymiä ja visuaalisia runokuvia vähällä kielenkäytöllä. Kieli on kevyttä ja säkeiden rytmi selkeä mutta avoin: ”näkökentän laidalla jokin muuttuu / tuskin havaittavasti / kaaos vuotaa tyhjyyteen // kuvittelen usein tasankoja / joilla lentokoneella tuodut hevoset juoksevat”. Lopussa Vairinen sisällyttää runoteokseen ergodisuutta kehottamalla lukijaa etenemään omien valintojensa mukaan, mikä yhtäältä lisää tulkintojen määrää mutta toisaalta tuntuu aavistuksen tarpeettomalta.

Ajoittain teos esittää suoraa yhteiskuntakritiikkiä: ”kävi ilmi, että / vaeltaminen ei ole sallittua / jos välimatka paikkojen välillä ei ole tarpeeksi suuri / eikä siihen käytä lentokonetta / ja etenkään jos ei omista juuri mitään”. Kontekstistaan irrotettuna sanoma vaikuttaa aavistuksen alleviivaavalta. Osana kokonaisuutta runo kuitenkin kytkee nykypolitiikan epäinhimilliset taipumukset niiden historialliseen alkupisteeseen, omistajuuden syntyyn: ”kun osa ihmisistä päätti jäädä paikalleen / se ei aluksi haitannut toisia ollenkaan // mutta sitten kävi ilmi, / että on helpompi omistaa jotain joka pysyy paikallaan / kuin jotakin joka liikkuu itsekseen”. Tämän yhteyden sanallistaminen runouden keinoin tuntuu uudelta ja analyyttiseltä. Antiluuppi keskittyykin erityisesti teollisen, eritoten länsimaista löytyvän yhteiskunnan kritiikkiin.

Myös osiosta ”Interregnum” löytyvät kuvakaappaukset huijaussähköposteista löytävät paikkansa osana teollistuneen yhteiskunnan kritiikkiä. Kalastelu ja seksihuijaukset ovat nykyarjen roskaa, ja toisaalta oma teollisuutensa. Kuvakaappaukset tuovat mukaan anarkistista huumoria: ihminen kertoo itselleen voittajan edistystarinaa, mutta miltä edistys näyttääkään? Nimimerkki ”Sexywoman” ”etsii seksiä verkkokameralla”, ja ”Ursula von der Leyen President of European Union” haluaa lähettää sinulle kolme miljoonaa euroa. Anna Hollingsworth huomauttaa Kulttuuritoimituksen kritiikissään, että osion nimi ja kuvakaappaukset viittaavat katkokseen yhteiskunnan hallinnossa. Tätä kukaan ei hallitse, vaikka ajattelisi niin.

Teoksen nimi, Antiluuppi, toistuu motiivina halki teoksen. Englanninkielen sana ”loop” eli silmukka kummittelee taustalla äänteineen. Kirjan kannessa on lähikuva sormenjäljestä, jonka urat muodostavat silmukankaltaisia muotoja, kuin maanpinnan uurteet; ihmisruumis ja maa limittyvät lähes raamatullisesti. Kuvat kettingistä ja sen lenkeistä, joista yksi on usein katkennut, toistuvat runojen välillä. Onko silmukan vastakohta rikkinäinen silmukka? Vai jokin kokonaan toinen, kuvittelematon muoto? 

Antiluupin viimeinen runo, ”Luominen”, palaa hiekkaan ja mereen, mutta lähinnä värien ja abstraktin assosiaation tasolla. Maailmassa on ”pieniä tummia pisteitä, jotka liikkuvat hitaasti tai nopeasti, maassa tai ilmassa”. Ehkä runo kuvaa nykymaailman syntyä – tai jotain uutta, jos ajattelee toisin.