Toteavia runoja vähän kaikesta

Riina Katajavuoren toipilasajan runokokoelma perustuu vaivattomuudelle ja konstailemattomuudelle. Runoilija on kaatunut ja murtanut värttinäluunsa, mikä pakottaa hänet kirjoittamaan vasemmalla kädellä ja vielä tärkeämpää, ohjaa ajattelua uusille urille. Kokoelma käsittelee runoilijan työskentelyä suoraan ja rivien välistä: ”Haluan kattavan selvityksen siitä, mitä luomistyö on.” Teoksen nimi, Vasemman käden runot, luo mielikuvan ”vasemmalla kädellä” eli huonosti kirjoitetuista runoista. Uskon, että valinta on tietoinen mutta myös tarkoituksella ristiriitainen – huonolaatuisten runojen kirjoittaminen ei luultavasti ole ollut pyrkimyksenä. 

Kokenut tekijä uskaltaa kokoelmassaan kokeilla uutta, pakotonta runojen kirjoittamisen tekniikkaa. Teoksen materiaaleiksi sopivat eletty elämä, arkiset havainnot sekä historian kuriositeetit: ”Sumerit keksivät nuolenpääkirjoituksen / ja havaitsivat heti, ettei asioiden muistiin merkitseminen / ollut mitään kevyttä toimintaa.” Parhaimmillaan tavanomaiset havainnot muuttuvat kuvauksiksi esimerkiksi ihmisten välisistä yhteyksistä, kuten Jani Saxell kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa ja painottaa, ettei arkisuus typisty päiväkirjamerkinnöiksi. 

Minulle valtaosa runoista tuntuu muistivihon merkinnöiltä, sillä ne noudattavat pitkälti kaavaa: todetaan yksi asia, seuraavassa säkeessä toinen. Ytimekästä rytmiä korostaa piste monen säkeen lopussa: ”Toisen elämä täyttyy nopeammin kuin toisen. / Jonkun elämä tulee täyteen yhdestä kahvikupillisesta.” Sen sijaan, että kieli vääntyisi eri asentoihin, yksinkertainen ajatus tai havainto saa tehdä tehtävänsä lukijassa. 

Runot rakentuvat väitelauseista jopa hieman listamaisesti. Huomiosta toiseen ripeästi etenevä rytmi estää hetkiin syventymisen, mutta toisaalta moni niistä onnistuu liikkeelläolon kuvaamisessa: ”Pyöräilijä kurvaa betoniviidakon ja meren välistä, / imee tuulta, kaukaista ulappaa. / Siinä se on ollut koko ajan, / lähellä, / kaikki nämä ajat.” Listamaisuus hieman tökkii erityisesti lyhyemmissä runoissa. Kun vähäiseen tekstimäärään ahtaa materiaalia liian monesta tilanteesta, kaikki näkökulmat jäävät usein litteiksi: “Roska-auton kyljessä lukee / ”Seutu- ja ympäristötieto” / Se haki mädät tomaattini, vebab-riisini ja kuivettuneen pastani. // Muistan hyvin kuinka kirjoitin ylioppilaaksi. / Se vei monta päivää.” Runsaammissa proosarunoissa Katajavuoren runollinen logiikka toimii huomattavasti paremmin. 

Pintapuolisuutta voimistaa sekin, ettei tarkasti rajattuja kantavia teemoja tai motiiveja juuri ole, vaan teos lähestyy kirjoittamista ja luomistyötä laveasti. Silloin tällöin runot käsittelevät kielen ja sanojen olemusta: ”Sanat eivät ole vedenpitäviä. / Sanat eivät ole suoria, / ne eivät sano sitä mitä ne sanovat.” Runossa ”Meidän tulkita” mainitaan avaruusolentojen kieli, heptapod, ja kokoelman loppupuolella sanotaan: ”Ehkä minulla on joku oma kieli.” Kielen metalyyrinen puiminen on sinällään kiinnostavaa, mutta en löydä siitä yhtymäkohtia kieliasultaan varsin selkeiden runojen kanssa. 

Katajavuori osaa rakentaa hetkiä, joissa historia sekoittuu nykyaikaan ja kirjoittaminen maailmaan: ”Virkkeet eivät noudata maantieteellisiä vyöhykkeitä. / Nostokurkien ja ilmaa halkovien johtojen lomasta pilkottaa / katolinen kirkontorni.” Kokoelman alkupuolella on myös sympaattinen runo, joka viittaa Hayao Miyazakin elokuvaan Laputa – Linna taivaalla (1986): ”Jos kaulassa on sininen leijukivi, / ei ihminen putoa taivaalta maahan ja murskaudu”. Sininen leijukivi rinnastuu kekseliäästi runoilijan kaatumisessa vahingoittuneeseen käteen.

Pohdin motiivia lukuisille arkisille havainnoille. Uskon, että niiden avulla teos pyrkii raaputtaamaan esiin ylevämpiä tuntemuksia ihmisyydestä ja muista suurista aiheista. Kokonaisuudessaan teos on hieman sekava, vaikka sen muinaismerta ja ymmärtämistä käsittelevä viimeinen runo avaakin sekavuuden tulkitsemiseen uuden näkökulman. Myös runosta ”Kuolinkellot” pilkottaa erilainen poetiikka: ”Kuolinkellot ja kuumuus / Kuolinkellot ja kielot / kuolinkellot foliossa / Kuolinkellot ja olen yksin kukaan ei / puhu kanssani”. Runo leikittelee äänteellisellä toistolla eikä sen merkitys täysin avaudu minulle – se tuntuu erittäin virkistävältä.