Täysinäinen kenkälaatikko riemua

Kalle Talosen toinen runokokoelma on runsas teos. Asia käy selväksi nopeasti, kun katsoo teoksen yli 120 sivun laajuutta, tekstin määrää useimmilla sivuilla, erilaisten runotyylien, asettelujen ja typografioiden moninaisuutta. 

Mitä kaikkea teos on sitten ahminut? Mitä runot tekevät ja sanovat? 

On lähiörunoutta, karaokebiisien lyriikoita, säkeitä ja proosaa, kiteytyksiä ja laajennuksia, matkakuvauksia, päiväkirjarunoutta, sääntöjä, dialogia, fonttien vaihtelua. Muun muassa.

Listamuotoisessa 101 kohdan kokonaisuudessa Talonen kokeilee aforististakin ilmaisua, ja monet kohdat iskevät: ”Kovimmat lyöjät ovat koviten lyödyt.” Listarunot ovat myös kokoelman hauskimpia. ”Joulupöydässä välteltäviä puheenaiheita” paljastaa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sukupolvien välisistä näkemyseroista paljon. Maailmantilanne tiivistyy kirjassa myöhemminkin viiltävästi: ”Kuminaamat päättävät tulevaisuudestamme”. 

Runojen nimien merkitys tässä kokoelmassa on erityisen suuri, ne vaikuttavat tekstien jännitteisiin ja kehystyksiin. Neljännen osion runot on otsikoitu päiväkirjoihin kirjoitetuiksi, ja niissä näkyykin paikoin tietty päivänpolttavuus: ”Kaipaan aikaa / jolloin kasvomaskit olivat pervoilukäyttöön”.

Runoskene niin Turusta kuin Helsingistäkin nousee esiin, nimet putoilevat, lavarunotapahtumien energia virtaa. Skeneen liittyvät tietysti myös omat stereotypiansa: ”En näytä sellaiselta tyypiltä, joka kävisi runoklubilla. Näytän kuulemma metsurilta, enkä edes ironisesti.” Ironiaa on muutenkin runossa melkoisesti, esimerkiksi kun turkulainen runoilija ottaa Helsingin reissullaan taksin Kallioon juomaan euron halvempia tuoppeja. Matkakertomukset ovat vetävää luettavaa; runokirjan yhteydessä tätä ilmausta ei tule yleensä käytettyä. 

Eräs runo puhuu myös rohkeasti kriitikolle, tälle ”epäkiitollisen työn” tekijälle, ja ehdottaa sitaattiakin käytettäväksi. En kuitenkaan tartu tällä kertaa tarjoukseen kauttaviivoineen. 

Riemastumista herätti osuus, jossa runoilija on piirtänyt kynillä teokseen – ensimmäinen painos on saanut uniikkeja piirteitä. Mukaan on päätynyt myös metatason keskustelua kirjan tekemisestä kustantajan kanssa. 

Kirjan poetiikka tiivistyy toteamukseen, jonka puhuja kertoo tulleen Tommi Parkon suusta: toiset runoilijat kirjoittavat jostakin teemasta kokonaisen teoksen, toiset ”tekee mitä sattuu ja täyttää kenkälaatikkonsa niillä sattumilla”. Puhuja toteaa olevansa kenkälaatikkomiehiä – runouden rikkautta ovat erilaiset lähestymistavat. Kenkälaatikkokokoelmat voivat antaa paljon, ja minäkin sain tämän lukemisesta paljon, vaikka olen tavallisesti tiiviyden ystävä. Ainoastaan tappavia asioita listaavaa ”Aika tappaa” -runoa lukiessani meinasi uupumus hiipiä.