Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Tomi Kontion kahdeksas runoteos Tunturin luokse, rakkaan on väkevä rakkaudenosoitus pohjoiselle erämaalle. Uransa 1990-luvulla aloittanut monipuolinen kirjailija on tullut tunnetuksi erityisesti romanttisena lähiölyyrikkona, jonka säkeissä tähtitaivas aukeaa pahamaineisen Kontulan yllä. Kontion tuoreimmassa teoksessa urbaaneista betonimaisemista liikutaan tunturipuron äärelle, jossa taivaankappaleet loistavat lähempänä ja kirkkaampina kuin Itä-Helsingin yössä. Runoissa puhuja kulkee pohjoisessa tunturissa, aistii koskematonta luontoa metsäkanalintuineen ja kurjenkanervineen sekä sukeltaa maisemasta muistoihin ja kokemuksiin, joissa rakkaus ja kaipaus läikkyvät elämän kokoisina liikkeinä. Teoksen alkupuolella vaelluskumppanina on oma poika, johon ajan kuluminen ja kaiken jatkuvuus kiteytyvät.

Runojen kylläinen luonnonkuvaus ammentaa romantiikan perinteestä, jossa maisemaan suhtaudutaan tunteikkaasti ja ylistäen: ”Oi, oi syksy on tullut ja tähdet. / Syvä, lokakuun syksy, värinsä luovuttanut.” Romanttiselle traditiolle ominaisesti puhujan minuus ja tuntemukset lomittuvat luontoon, josta voi löytää niin itsensä kuin rakkaansa. Kirjailijan edellisestä runoteoksesta Saattaa, olla (Teos 2017) tuttu suru häilähtelee pintaan myös erämaassa, jota vasten ikävä nyt pidäkkeettömästi soi: ”Joskus matkin kapustarintaa, / kun ikäväni haluaa kulkea tunturin luokse, rakkaan.” Luonnon keskellä ja tunturin rinteiltä ammentavin kuvin puhuja pohtii menetystä, anteeksiantoa ja toivoa, joka lopulta versoo yhtä voimallisesti kuin aina palaava kevät. 

Luonto on teoksessa ennen kaikkea virvoittumisen ja voimaantumisen lähde, jonka pariin kaupungin taaksensa jättänyt puhuja on vetäytynyt elpymään. Tässä mielessä runot toteuttavat klassiselle erämaanarratiiville tyypillisiä piirteitä, joihin lukeutuu myös teoksessa vilahtava kalastaminen. Teoksen luontokeskeisyys ei perustu ympäristöeettisten kysymysten puntaroinnille vaan sille, että puhujan ymmärrys, kokemukset ja olemassaolon mielekkyys ovat ehdottoman riippuvaisia ei-inhimillisestä ihmisen ympärillä. Ihmisen suhde ei-inhimilliseen ei asetu teoksessa varsinaisesti kriittiseen valoon, mikä erottaa Kontion luontorunoja kantaaottavasta ympäristörunoudesta. 

Tunnepitoinen ja herkkävireinen kieli on parhaimmillaan vavahduttavan kaunista, mutta muutamissa kohdin sydämen ja valon kaltaisia suuria sanoja viljelevät runot häilyvät upean ja siirappisen rajoilla. Se on kuitenkin lopulta vain sivujuonne vaikuttavassa kokonaisuudessa, jonka intensiivisen ja aistivoimaisen kuvallisuuden äärellä voi kokea samankaltaisia ihmetyksen ja liikuttuneisuuden tunteita kuin jylhän tunturin edessä. Kontion runot tulvivat vaivatonta ja lumoavaa ilmaisuvoimaa, johon vain taitava runoilija pystyy. 

Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.