Suuri ark(aa)isuus

“On olemassa runouden laji, jota ei mielestäni ole koskaan tunnistettu olemassaolevaksi, koska se pakenee määrittelyn tavanomaisia kehyksiä. […] Se on runoutta, joka riemuitsee unista, hämäryydestä, tiedon ja teologian rajoilla liikkuvasta, okkulttisen järjestelmällisestä heittäytymisestä salaperäisten, eklektisten viittausten ja aatehistoriallisten kinttupolkujen ryteikköön. Se on usein runsasta, vuolasta, rönsyilevää ja kaikkialle kurottavaa. […] Tutkimus ja kritiikki eivät pysty tunnistamaan tällaista runouden lajia, koska se ei ole mikään laji, vaan oikeastaan teemoihin ja sisältöihin kohdistuva joukko arvoja ja asenteita.” Näillä sanoilla Teemu Manninen pohjustaa arviotaan Aulis U. Lehtisen teoksesta Painaja (Kaarinan kaupunki, 2012).

Myös Mikko Nenosen esikoiskokoelma Pyhä iho edustaa tätä lajia joka ei ole laji.

Pyhä iho liikkuu jumalien, metafysiikan, mytologian ja atomien parissa, mutta samalla myös hisseissä, Kuortaneella, bensa-asemilla ja virastoissa. Eräs runoista kertoo vuoden tietotyöläisestä. Kiinnostavinta teoksessa onkin tämä iänikuisen ja planetaarisen sulautuminen arkiseen ja jopa banaaliin. Tämän Nenonen on toteuttanut onnistuneesti. Usein hurmoksellisesti eteenpäin laukkaava kieli ei tunnu poukkoilevan kahden toisistaan erillisen rekisterin – ylevän ja arkisen – välillä, vaan pikemmin kaivavan niitä esiin toisistaan:

“[…] jonka sielu ei ole sielu vaan päivän vääjäämätön eteneminen, jonka rukous on päättymätön kirosana ja lukujen outo symmetria, joka taputtaa sinua selkään kun sinua oksettaa, joka ei pyri mihinkään vaan katselee kun yö suutelee päivää ja mattoteline kolisee autiolla pihalla”

Kuinka ylevää arki voikaan olla, kuinka banaalia jumaluus.

Suorimmin nämä kaksi olemisen tasoa tuntuvat risteävän toisen ihmisen kohtaamisessa: ihossa, suudelmissa, kaipauksessa. Puhutaan “hänestä joka pyörtyy nähdessään ihon ensi kertaa” ja siitä “kuinka huulemme kohtasivat kerran / kevyesti kuin avaruuteen katoava ilmalaiva”. Toinen ihminen vaikuttaa olevan se, joka auttaa puhujaa löytämään paikkansa universumissa. Aito yhteys toiseen voi tehdä elämästä ylevää – siitä huolimatta että “suuteleminenkin on joskus arkipäiväistä”.

Teoksen vilkas ja assosiatiivinen tyyli toimii hyvin kuvauksissa hurmoksellisesta rajojen hälvenemisestä, mutta alkaa loppua kohden käymään raskaaksi. Osa runoista alkaa myös lukiessa tuntumaan varsin toisteisilta. Runsaassa, vuolaassa, rönsyilevässä ja kaikkialle kurottavassa – Mannisen sanoja käyttääkseni – kielenkäytössä on aina vaarana tekstin muuttuminen hahmottomaksi. Jos koko ajan yrittää sanoa kaiken, saattaa päätyä sanomaan ei mitään.

Toisaalta tämäkin sopii teoksen kaikennielevään pirtaan: “ehkä olemmekin lähestymässä nirvanaa / ehkä kaikesta tulee ei-olevaa”, “pakotan maailman sulautumaan minuun”.