Sulautuminen ja kuoriutuminen uusina alkuina
Kirja alkaa todella vahvasti runoilla, joissa puhujan vanha isä on sairaalassa muistisairaana. Tilanne piirtyy viiltävän tarkkana: ”Niin paljon rakkaita. Kaikilta nimet karanneet.” Kuoleman hetken kuvauksessa tapahtuukin syntyminen toiseen olomuotoon, perhosen vapautuminen kotelostaan. Ihmisten tapoja puhua ajasta väännellään ja puretaan virkistävästi. Myös varhain poistuneet saavat omat runonsa; lapsen kuoltua vääjäämättömyys mykistää.
Ensimmäisen osion tunnelataus on niin suuri, että sitä on vaikeaa saavuttaa seuraavissa. Jotkin vähemmän konkreettisiksi jäävät tekstit eivät löydä tietään perille minuun samalla tavoin. Rakastumisesta kertoviin runoihin kaipaisin lisää ajatuksen kantavuuteen luottavaa tiiviyttä, jollaisesta esimerkiksi Eeva Kilven rakkausrunot saavat voimansa. Parhaimmillaan Krohnin runot tavoittavat tunteen kokonaisvaltaisen ruumiillisesti: ”Miksi tässä hetkessä ei ole kahvaa? / Tarttuisin siihen sillä / nyt huimaa.”
Monissa runoissa puhuja kaipaa hetkessä elämistä, paikkaa jossa ”omat tosiasiat” tapahtuvat. Paikkansa ottaminen voi tarkoittaa luopumista, elämää ”pysäkillä, josta / aina ajetaan ohi”. Myöhemmin kirjassa puhuja pitää etäisyyttä myös tarpeellisena, jotta voi katsoa kauempaa ja nähdä tarkemmin.
Erityisesti kirjan loppupuolella ympäristö ottaa vallan ja näyttäytyy kauneutensa eri väreissä. Luonto tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden irrottautua rajoistaan, sulautua. Pimeään katoaminen yön ajaksi ei ole vaarallista, koska aamulla on taas olemassa, näkyvä. Ajatus on puhujan maailmankäsityksen ytimessä: ”emmekä me kokonaan katoa / sulaudumme osaksi tätä / käsittämätöntä kiihkeyttä”. Kuvaus koiran kuolemasta on painava – ihmisellä on lemmikkinsä hoivaajana vastuu elämisen arvoisesta elämästä. Aiemman olomuodon tuhoutuminen näkyy jo kirjan alkuosion rinnastuksissa: ”Ikiroutakin sulaa / sulaako suru?”
Tekstien asettelussa sanojen välit venyvät usein pitkiksi, jolloin yksittäiset sanat saavat paljon painoa ja lukemisen rytmistä tulee hitaasti maisteleva. Monet runot ovat varsin pitkiä, ja miljöötä olisi voinut maalailla vähemminkin vedoin; tunteeseen ja ajatuksen kirkkauteen luottaessaan tekstit ovat vahvimmillaan ja osuvat tarkasti. Suru ja kaipaus leijuvat halki kokoelman kuin usva, värjäävät maisemaa mutta eivät muserra painonsa alle. Lukemisen päätteeksi jään miettimään kuolemaa kuoriutumisena ja sitä, mihin kaikkeen sulautuminen on ratkaisu. Ehkä ihminen kaipaisi sulautumisen kokemuksen ympäristöönsä, jotta ymmärtäisi paremmin eri elämänmuotojen vaikutuksia toisiinsa.
Kommentit kritiikkiin