Suhteen kuoleman kuvasto ja irti päästämisen lohtu

Ei enää toistensa varjossa on takakannen mukaan runoteos “erosta, seksuaalisista viettelyksistä ja irti päästämisestä”. Ajattelin olevani otollinen lukija kirjalle, sillä erosin jokin aika sitten pitkästä suhteesta. Odotin lukemisen olevan kuin pieniä veitsenkärkiä painautumassa rintakehääni, mutta tavalla joka myös rakentaa sisälläni jotain. 

Aloitusrunossa puhuteltu sinä on astumassa näkymättömän rajan yli uuteen, mutta hän syöksyykin takaisin turvalliseen huoneeseen. Paluu vanhaan ei kuitenkaan ole mahdollinen; on vielä käytävä läpi yhteiset vuodet. Pysähdyn heti aloitussäkeisiin: ylitettävän rajan kielikuvina esitetään ensin viiva, “joka piirretään ilmaan ja veteen”, sitten “raolleen jäänyt ovi”. Mietin, miksi molemmat kuvat – olisiko vain toinen riittänyt? Runon päätös puolestaan värähtelee kiinnostavasti: “Huone ei katoa, se pysyy.” Ensimmäisessä osastossa kuoleva suhde näkyy pöydälle unohtuneina kalannahkoina ja raadeltuna rusakon koipena. Toisaalta muistoista piirtyy esiin kauniitakin maisemia. 

Kokoelman lyhyemmät runot tuntuvat toistuvasti vahvemmilta kuin pidemmät. Tiiviys auttaa kuvien tarkentamisessa. Tunnelataus välittyy, mutta mahdollistaa silti lukijan näkökulmien monet mahdollisuudet: “Maljakossa / poimimiasi kukkia. / Kun kävelen pöydän ohi / terälehdet varisevat.” Kumppanin puhuttelu sinä-muodossa tuo myös teksteihin voimaa ja saa miettimään, mitä puhuja keinolla tavoittelee: syytöstä, tunnustusta, yhteyttä? Pitkistä runoista vahvimmaksi kokemukseksi kasvaa “Mestari”, joka jää kiehtomaan mieltä ja tuntuu eheältä. Kukkulalla asuvan mestarin luokse pyrkiminen tiivistyy kipeästi säkeessä ”Haluaisit osaksi hänen ankaraa tyhjyyttään”.

Miten kävi odottamalleni tunnetasolle? Lukiessani tunsin pistojen sijaan saavani tökkäisyjä sormenpäällä olkapäähän ja lopuksi kannustavan taputuksen selkään. Korostan, että kirjalla ei ollut velvollisuutta tarjota minulle sitä, mitä etukäteen odotin tuntevani. Mutta kun aihepiiriin kuuluu sen mittakaavan asioita kuin ero, seksuaaliset viettelykset ja irti päästäminen, olisi lukijan tunnettava ihollaan ja sisuksissaan jonkin polttavan, jonkin katoavan tavalla joka pakahduttaa, tai on haikeaa, tai jättää tyhjyyden jonka ääreltä sanat näyttävät pakenevan. Mietin, vaadinko kohtuuttomia, koska ero on aiheena kohtuuttoman suuri ja vaikea, moneen kertaan kirjallisuudessa puitu – se tarvitsee erityisen tuoretta kuvastoa. Kuvien häilyvyys murentaa tunteiden tarttumapintaa. Jotkin virkkeet jättävät pyöreydessään etäälle, kuten: “Aina jää jotain, josta ei vielä tiedä.” Sanojen tai ilmausten toisto ei paikoin tunnu välttämättömältä, esimerkiksi “valkoista pimeyttä, mustaa valoa”, jonka tapauksessa yksi kerta olisi kenties riittänyt. 

Kokoelman säerunot on rytmitetty hyvin, ne toimivat ääneen luettunakin. Vahvimmillaan tunne, kokemus ja kuvat yhdistyvät esteettisesti voimakkaina: “Tarvitsen vettä, johon astua yksin.” Lopussa irtautumisen kuvaus tiivistyy lohdulliseksi näkymäksi. Asiat voi ottaa omiin käsiinsä harkitulla tavalla.