Södergranin voimallisia säkeitä uudessa toimivassa suomennoksessa
Suomenruotsalaisen modernismin ydinnimiin kuuluvan Edith Södergranin (1892–1923) kolmannen runokokoelman Rosenaltaret (1919) uusi suomennos Ruusualttari virtaa luomisen, rakkauden, naiseuden ja Södergranille tyypillisen nietzscheläisen kuvaston voimallisia säkeitä kirkkaalla ja luontevalla kielellä. Käännös kuuluu Nysalor-pienkustantamoa pyörittävän Matti Järvisen työn hedelmiin: aiemmin Järvisen Södergran-suomennosten sarjassa ovat ilmestyneet runoilijan esikoisteoksen Dikter (1916) käännös Runoja (2017), postuumisti julkaistun Landet som icke är -kokoelman (1925) suomennos Olematon maa (2017) sekä Syyskuulyyra (2020), jonka alkuteksti on Södergranin toinen kokoelma Septemberlyran (1918).
Järvisen muiden Södergran-käännösten tavoin Ruusualttari on ensimmäinen kokonaan yhden kääntäjän kynästä syntynyt suomennos nuorena menehtyneen runouden uudistajan alkuperäisteoksesta. Ilmestymisaikanaan kummeksuntaa herättäneiden mutta sittemmin arvoon nousseiden klassikkoteosten uudet käännökset ovat kulttuuritekoja, jotka osaltaan säilyttävät modernismin merkkipaaluja ajassamme ja avaavat tilaa yhä uudenlaisille Södergran-tulkinnoille.
Satujen ja myyttien maailmasta rikkaasti ammentavan Ruusualttarin temaattisesta kudelmasta erottuvat uudenlainen naiseus ja intiimi sisaruus, johon sekoittuu eroottiseenkin vivahtavaa ihailua: ”Minulla on sisko. / Haltiat kutoivat hänen silkkivaatteensa, / kuutar pirskotti kastetta hänen povelleen… / Hän oli kaunis – niin kaunis, että jumalat himoitsivat häntä.” Teoksessa toistuva ruusun motiivi puolestaan kytkeytyy luovuuteen ja luomiseen, joiden polte runoissa monisyisesti näkyy: ”Maailma on minun. / Mihin menenkin, / viskelen ruusuja kaikkialle. / Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa, joka ymmärtää hänen / sanansa.” Viittaukset uuteen aikaan ja uuteen ihmiseen ilmentävät Södergranin tuotannolle ja modernismille ylipäätään ominaisia nietzscheläisiä vaikutteita.
Järvisen kääntämää Ruusualttaria on kiinnostavaa lukea rinnakkain vuonna 1994 julkaistun Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot -suomennoksen kanssa, joka sisältää Pentti Saaritsan, Uuno Kailaan ja Aale Tynnin käännöksinä Södergranin runotuotannon. Runojen kääntäminen on aina tulkintaa, mistä suomentaja Järvinenkin Ruusualttarin esipuheessa muistuttaa. Kääntäjän vastuulla on niin valita synonyymisistä substantiiveista se sopivin kuin myös päättää siitä, mihin sijamuotoon sana kohdekielessä parhain asettuu. Ruusualttarin kohdalla tämä havainnollistuu esimerkiksi siinä, kuinka alkuteoksen runon ”Lidandets kalk” säe ”de kalla på dig – smärta” kääntyy Järvisen suomennoksessa muotoon ”ne kutsuvat sinua – piinaksi”, kun taas vuoden 1994 käännöksessä säe kuuluu ”ne kutsuvat sinua – tuska”. Pienet kielelliset elementit vaikuttavat lopulta paljon siihen, miten merkitys lukijalle hahmottuu.
Käännösratkaisujen tarkemmasta tutkailusta kiinnostuneen lukijan kannalta on ilahduttavaa, että alkuteos Rosenaltaret on vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot -palvelussa.
Kommentit kritiikkiin