Sinne ja takaisin
Ennustan: tässä voisi olla vuoden 2021 Helsingin esikoiskirjakilpailun voittaja. Ja heti tämän kirjoittaessa minua hävettää. Miksi asetan runouden näin keinotekoiselle permannolle? Runouden, jonka tyypillisesti ajatellaan kavahtavan maineen kahleita ja maallista mammonaa?
Kuulkaas kuitenkin, ystävät, ennen kuin leimaatte minut materialistiksi.
Hesarin esikoiskirjakilpailussa ovat aiemminkin menestyneet juuri Kirnun kaltaiset kieltä, ihmissuhteiden mutkikkuutta ja yhteiskunnallisia rakenteita (lapsenomaisesti) hämmästelevät runoteokset. Kirnu on hyvin hallittu ja varmaotteinen esikoinen, jonka on kirjoittanut esitystaiteilijanakin tunnettu Milka Luhtaniemi.
Nimensä mukaisesti kirjassa on piirileikkimäistä liikettä. Alussa Liike kumpuaa isojen teemojen ja naulitsevien sanojen karttelusta, tai niiden ympärillä tanssahtelusta. Alussa ympyrät ovat pieniä, mutta leviävät sitten planetaarisiksi. Kirnuaminen on vuorokauden vaihtelua, ihmisestä irrottautumista ja koskemista, sesonkien rytmiä, maapallon liikettä. Rivit aktivoivat ajattelemaan. Runoteosta voi lukea sekä tekstikokoelmana että runoteoksena, sillä teemat liimautuvat toisiinsa mutta niissä on hienoa keskinäistä etäisyyttä, aivan kuin jotkut fragmentaariset runot olisi kirjoitettu eri aikakausina. Teoksen avausruno on kokoelman tyylin motto:
”voi mennä kauas, voi mennä niin kauas että osaa olla kaukana.
voi mennä kauan, voi mennä niin kauan että osaa olla kauan.
voi olla kauan, voi olla niin kauan että alkaa tulla takaisin.
Ja silloin kaikki tapahtuu pian.”
Aloitusotteessa kuvataan todellisen matkanteon alkamista. Sisäinen liikahdus tapahtuu, kun matka on kenties jo päättynyt, ja puhuja on sekä liikkumattomassa että henkisesti heilahtavassa tilassa. Kirnussa tarkastellaan toistuvasti tällaista tapahtumista juuri poissaolon tai jonkin päättymisen kautta. Runoteos ehdottaa, että kaikkein tärkeimpiin asioihin havahtuu vasta, kun tarkastelee niistä jääneitä jälkiä. Painaumia, tähteitä, raunioita.
Puhuja tarkastelee hellästi rantanuotion hiiltyneitä puita ja veteen sukeltamisesta syntyvää kuoppaa. Luhtaniemi onnistuu kokoelmassaan synnyttämään hyvin kehollisia ja mieleenpainuvia tuntemuksia. Hän hyödyntää kokoelmassaan Maurice Blanchot’n käsityksiä luomistyön paradoksaalisuudesta. Luhtaniemi lähestyy maailmaa ja kieltä negaation kautta, joka toimii erinomaisesti myös eläinlajistoa kuvaavien, ekokriittisten runojen yhteydessä, joissa näkymä on yhtä etsintää. ”Ampiaiset eivät ymmärrä jäätä.”
Luhtaniemen kirja ei tee suoraa politiikkaa, mutta näyttää pilaantumisen ja tuhoutumisen kaihon, kuten poltetuista roskista leviävän hajun. Mennyt, menetetty, poissaoleva, kaikki se onkin Kirnun sivuilla läsnä ja täyttä. Konkreettisimmillaan teos on kuvatessaan rakkaussuhteiden kuminauhamaista liikettä, mutta yksittäisiä, aforismimaisia tekstejä ei ole vaikea ymmärtää. Se pitää myös ihmiseksi kutsuttavan lajin tahtoa nimeämällä valloittaa väkivaltaisena. Teoksessa vihjataan, kuinka ihmisen käytös korruptoi luonnon ikiaikaista kommunikaatiota kaikkien elollisten kanssa. Kaikki tämä tekee Kirnusta hieman melankolisen kirjan.
Vaikka esittelen teosta nyt hieman monimutkaisesti, asiat teoksessa sisäistää intuitiivisesti. Se on kirjoitettu mielen lisäksi keholle, jossa tietty huojunta tekstien liitoskohdissa kuuluu asiaan. Saksankielisiä sanoja lausutaan kuin ne opeteltaisiin ensi kertaa. Väärinkirjoittaminen ja -sanominen synnyttää uusia tulkintoja ja mahdollisia polkuja uusiin mielettömiin ulottuvuuksiin. Tietty matkakirjamaisuus ja liikkeellä olo tuo mieleen Raisa Marjamäen oikukkaan ja ilahduttavan teoksen Ihmeellistä käyttäytymistä (Poesia, 2020) kun taas muutamat katkokset ja katkosmaiset lauseet Virpi Vairisen digitaalisuudella ja algoritmeilla leikkivät tekstit. Ja kuten Vairisen kokoelmassa Kaikki tapahtuu niin paljon (Poesia, 2020) myös Luhtaniemi sirottelee erilaisia tekstiformaatteja runoelmaansa aina ajatuspalasista proosarunouteen ja vapaamittaisiin runokatkelmiin. Säkenöivä esikoinen, joka henkii huolellisuutta, aiheitten äärille pysähtymistä sekä sanojen ruumiillista tunnustelua.
Jos runoutta asemoi jatkumolle helposta vaikeaan, Milka Luhtaniemen esikoiskokoelma Kirnu asettuu luontevasti kallelleen vähän vaikeampaan päin. Näkemys saa vahvistusta vaikkapa Goodreadsin arvioista: haltioituneiden näkemysten joukkoon mahtuu muutama ”en tajua tätä yhtään”-lausunto.
Luhtaniemen kohdalla vaikeus nousee ennen kaikkea kielen vähäeleisyydestä. Kirnussa on vähän sanoja, jotka on aseteltu sivuille hyvin ilmavasti ja suhteiltaan väljästi. Fragmentaaristen lauseiden väliin jää runsaasti tilaa lukijan täytettäväksi. Täydempää, valmiimpaa tekstiä hakeva lukija pettyy varmasti, tällaiseen pieniliikkeiseen runokieleen tottunut taas täyttää aukot luontevasti ja ilahtuu. Minäkin poimin sieltä täältä erityisen oivaltavia ajatuksia.
”Leposykkeessä ihminen palaa silti.”
Mistä nämä runot sitten kertovat? Kysymys jää minulle osin vastausta vaille. Runoilla on minä, joka muodostaa lukijan kanssa meidät. ”Muut on vasta jälkikäteen piirretty ympärille tähän mistä heräämme.” Mitään selvää tarinaa kokoelmasta en löydä, mutta kokonaisuus tuntuu kuitenkin aika yhtenäiseltä. Runominän ajatusten ja havaintojen ympärille tämä kuitenkin rakentuu. Kuvasto on toisaalta kaupunkia taloineen ja väkijoukkoineen, toisaalta luontoa rannalle tehtyine nuotioineen.
Minulle Luhtaniemen taipumus esimerkiksi passiivin käyttöön tuo mieleen Silja Järventaustan. Järventaustan Iltapäivä isolla kirjaimella jätti minut kylmäksi ja samoilla rajoilla keikkuu valitettavasti Kirnukin. Toisaalta on mukava pyöritellä kirjaa, selailla sivuja edestakaisin ja yrittää hahmottaa irtonaisista sanoista jotain muotoa. Suhtaudun siis lopulta varovaisen suopeasti. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea jotain selvämuotoisempaa.