Silta yli koronavuosien

Korona-aikana tehty taide näyttäytyy dokumenttina ajasta, jolloin kaikki oli poikkeuksessa, ja elämäniloa tuli löytää oudoista raottumista. Tätä mietin lukiessani Ahmed Zaidanin ja Jenita Martikaisen runokokoelmaa Double Vision. Irakilainen, Suomessa asuva Zaidan on kirjoittanut runot ja Martikainen on tehnyt kirjaan kuvituksen. Zaidan puhuu esipuheessa taiteidenvälisestä yhteistyöstä, ja käännöstyöstä tekstin ja kuvan välillä.

Englanninkieliset runot ovat pitkiä ja puhujavetoisia, ja niiden kieli vuoroin assosioi metonyymisillä tasoilla, vuoroin kiteytyy aforistisiksi väitteiksi. Zaidanin kielessä on varsin paljon tuttuja runon trooppeja. “Poetry is a laboratory in which hope is being manufactured, just like dark matter decorated with the stars.” Runouden, toivon ja tähtien tuikkimisen rinnastaminen yhdessä säkeessä ei tunnu erityisen tuoreelta. Lukeminen tuntuu kuitenkin sujuvalta, sillä monissa runoissa lukemista vauhdittaa puheen rytmiä noudatteleva toistorakenne. Kuitenkin troopit saavat lukemisen tavan takaa takkuamaan – “bridge of love” ei tunnu aivan tuoreimmalta tavalta kuvata rakkautta kohti menemistä, ja vapautumista kuvaava “I became a thousand birds” tuntuu vilpittömyydestään huolimatta jo monta kertaa luetulta. Voisivatko nämä troopit tehdä muuta kuin tulla kierrätetyksi uusissa sommitelmissa, voisivatko ne kaiuttaa uutta merkitystä, kantaa jonnekin aivan odottamattomaan paikkaan? Mitä jos vapaus ei olisi tuntunut linnuilta, mitä jos rakkaus ei liittyisi runon kuvastossa siltaan, vaan johonkin aivan toiseen asiaan?

Double Vision tuntuu kuitenkin tekijänsä näköiseltä teokselta, ja se on rehellinen kuvaamalleen ajalle, koronavuosille. Tuntuu virkistävältä, että runoissa on esimerkiksi runoilijan ystävien nimiä, ja tilanteita, joissa he ovat olleet: dokumentti ja henkilökohtainen kokemus yhdistyvät monessa runossa. Martikaisen kuvissa on värikylläisyyttä ja surrealismia sekä kertovuutta, mutta monin paikoin myös kuluneen tuntuista symboliikkaa, kuten lootuksenkukassa lepäilevä uudelleensyntynyt sekä hajonneella kellotaululla räpyttelevät perhosensiivet. Niin runoja kuin kuvitustakin tuntuu siten määrittävän vilpitön luottamus moneen kertaan kiertäneisiin runokuviin: tähtiin, ihmeisiin, kukkiin ja uniin.

Lukijalle kirja näyttäytyy henkilökohtaisena kokemuksena ja sävykkäänä yhteistyönä kahden taiteilijan välillä. Se ei kuitenkaan ole paljoa muuta, ja tarvitsisi kieleensä vielä lisää koettelua ja omien keinojensa haastamista tullakseen muuksi kuin korona-ajan kuvaksi.