Sanat eivät maadu

Kristiina Wallinin seitsemännessä teoksessa kieli mutkistaa ja syventää ympäristösuhdetta. Ilmaan uurtuvassa sanat kampeavat ihmisen pois ympäristön jäsentymättömästä hiljaisuudesta. Ne eivät sulaudu ympäristöön eivätkä puhujan ruumiillisuuteen. Toisaalta kielen käyttäminen, etenkin kirjoittaminen on teoksessa apatian vastaista toimintaa: se kertoo, että jotakin vielä kannattaa sanoa. Kirjoittaminen on mahdollisuus havaita toisin ja kiinnittyä sekä ympäristöön että muistin ylittäviin aikoihin. Wallinin runossa kirjoituspöydän takana istuvan luut kasvavat klorofylliä. 

Teoksen tunnelma on hienostunut. Vierassanat, kuten alabasteri, aksiniitti ja arkeobotaaniset löydökset tuntuvat hiukan luoksepääsemättömiltä. Ylevä puherekisteri vuorottelee kuitenkin sujuvasti unenomaisten hetkien ja konkreettisten, maanläheisten kuvien kanssa: ”Rannasta pihapuiden alta mutkittelee vainajien tallaama polku. Kuljen sitä iltaisin kuin totuttelisin.” Katoavaisuutta voi tarkastella noinkin rauhallisesti: totutella ajatukseen saunapolulla, miettiä vainajia ja tunnistaa olevansa jonakin päivänä yksi heistä. 

Teoksen kuudesta osastosta ensimmäinen sisältää lingvistisiksi ja arkkitehtonisiksi ehdotuksiksi nimettyjä runoja. Ehdotuksissa kielenkäyttäjä kokeilee lainata piirteitä toislajisilta ja etsii harmonista suhdetta ympäröivään: ”Taivuttaa kirjainten ääriviivoista uusi muoto, vielä tunnistamaton mutta metsän läpi liikkuva.” Voisiko kieli kulkea metsän läpi vähän kuin eläin aiheuttamatta vahinkoa? Ehdotukset näyttäytyvät mahdollisuuksien kartoittamisena, vaikka en ole aivan varma miten tosissaan runoissa haaveillaan. Puhujan suhde ympäristöön on kaihoisa. Irrallisuuden kokemus saa teoksen edetessä paljon sävyjä ja tilaa: ”Puristan merinisäkkäiden luettelon rintaani vasten, mutta yksinäisyyteni ei hellitä”. Merinisäkäsluettelon tiedot eivät muutu läheisyydenkokemukseksi nisäkkäiden kanssa. Lajitovereitakaan se ei tuo lähelle, vaikka voisi ajatella, että joku on luettelon tehnyt juuri pideltäväksi ja luettavaksi.  

Kielen mahdollisuuksien ja rajoitusten välinen ristiriita nousee Wallinin runoissa toistuvasti esiin: ”En halua puhua kieltä, joka jäljentää todellisuutta. Haluan hajoavaa, / mahdollisuuden / välimerkin jälkeisen päättymättömyyden.” Huolimatta puhujan halusta mennä kohti hajoavaa ja päättymätöntä kieltä, runot synnyttävät mielikuvia todellisuudesta, olkoonkin että siinä todellisuudessa on näynomaisuutta tai unenkaltaisuutta. Jään miettimään hajoavaa kieltä, millaista se voisi olla. Runon alaviitteessä puhutaan hiljaisuudesta ja ruumiillisuudesta. Jos sitä kohti mielii mennä, olisi kai kirjoitettava tai puhuttava perustavalla tavalla toisin: irtauduttava merkkijärjestelmästä, syljettävä katkeilevia koukeroita, sellaisia joita toukka tekee kaatuneeseen mäntyyn. 

Aseeminen kirjoitus ei kuulu Wallinin poetiikkaan, mutta ehkä jokin muu tapa hajottaa lauseiden rikkumattomuutta tekisi alkupuolen kielitieteellisistä ehdotuksista rohkeampia. Toisaalta niissä kohdissa, joissa puhuja yrittää tosissaan kommunikoida ei-inhimillisen ympäristön kanssa, alan epäillä koko hankkeen mielekkyyttä: ”Koko päivän opettelen kiteistä kieltä, käännän omaa kirjoitustani graniitiksi ja gneissiksi.” Miksi kivi haluaisi kuulla ihmisen ajatuksia? Miksi ihminen edes yrittää ymmärtää kiveä? Ehkä vierautta tulisi kunnioittaa louhimatta sitä pois, tunkeutumatta. Teoksesta voi lukea hienoista pettymystä ihmiskuntaan. Kuin puhuja sanoisi: Etsin täällä puheyhteyttä gneissiin, ihmiset kun eivät osaa edes maatua.  

Ilmaan uurtuva jäsentyy matkana yksinäisen ankaruuden ilmapiiristä hellyyteen ja jaettuun yhdessäoloon. Viimeisillä sivuilla runoon ilmestyy ”me”. Monikko käsittää ehkä koko ihmiskunnan. Lepo ja yhteenkietoutuminen nousevat keskiöön eloisassa, päättävässä osastossa. Sen myötätuntoinen ote saa lukijan huokaisemaan helpotuksesta niin itsensä kuin puhujan puolesta: ”meistä tulee rihmastohämärää ja muraa / eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian / olemme hienojakoista hiesua / mutta me kannattelemme toisiamme”.