Runous voi antaa kielen marginalisoiduille

Susinukke Kosolan (Daniil Kozlov, s. 1991) neljäs runoteos on kirjoitettu dialogimuotoon. Turkoosin vyöhykkeen ”minän” puhe on painettu mustalla ja ”sinän” puhe turkoosilla tekstillä. Vuoropuhelun osapuolet ovat jonkinlaisessa intiimissä suhteessa, mutta suhteen laatua ei eritellä ihastumisen tunteen mainitsemista enempää; ei sillä, että se kovin olennaiselta tuntuisikaan. Paljon tärkeämpää on se, että kumppanit ovat lyöttäytyneet yhteen yhteiskunnassa, joka on suunniteltu vetämään yksilöitä erilleen.

Tässä yhteiskunta myös onnistuu. Mitä enemmän kumppanukset puhuvat ahdingoistaan ja iloistaan, sitä enemmän heidän yksinäisyytensä syvenee. Silti on yritettävä, ehkä jokin auttaisi pääsemään yksinäisyydestä eroon. Turkoosi vyöhyke kertookin kapitalistisen järjestelmän marginaaliin työntämästä elämästä ja sen yksityiskohdista sekä konkreettisesti esimerkiksi rahattomuuden kuvauksissa että metatasolla.

Kriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa Helsingin Sanomissa: “Köyhyyskuvausten perinteessä elämä tuppaa olemaan rankkaa laitamyötäistä, mutta Turkoosin vyöhykkeen maailma on herkempi.” Kosolan teoksessa katsellaan pehmoleluja, saadaan naapurin robottiruohonleikkuria koskevia viestilappuja, käydään liftireissuilla ja pohditaan Robert’s Coffeeta työpaikkana, johon hakeudutaan, koska on pakko. Lopulta saapuu kauan odotettu auringonpimennys, joka yhdistää ihmiset ainakin hetkeksi.

Turkoosilla puhuva hahmo on minäpuhujaa suorapuheisempi. Hän paahtaa menemään, syystäkin. Mustalla puhuva ”minä” on yhtä herkkä havainnoimaan epäoikeudenmukaisuutta ja pahoinvointia ympärillään, mutta tuntuu hahmona hiljaisemmalta ja pohtivammalta. Hän vastaanottaa kumppaninsa argumentit ja mietiskelee niitä samalla kun keksii jotain vastattavaa. Välillä musta teksti vuotaa turkoosiin ja turkoosi mustaan. Ajoittain näyttää jopa siltä, että turkoosi hahmo tulee korjaamaan sitä, mitä runojen minäkertoja sivuille kirjoittaa. Minäpuhuja toteaa: ”luutumisen merkkejä, puhe toistuu / samanlaisena kuin viime kerralla / lähes sanasta sanaan ja tuntuu raideliikenteeltä”. Tärähtänyt, vinoon painettu turkoosi teksti korjaa ”raideliikenteen” alapuolella: ”valehtelulta”, ”tarinalta”.

Turkoosi vyöhyke suuntaa tarkan katseen yksinäisyyteen, kuten alaotsikko lupaa. Teos käyttää myös visuaalisuutta hyväkseen: eriväristen fonttien lisäksi teoksesta löytyy erilaisia symboleita ja lopussa koittava auringonpimennys. Kirja jättää lukijan pohdittavaksi, mikä turkoosi vyöhyke tarkalleen ottaen on ja mitä sieltä löytyy.

Yksi teoksen tärkeimmistä teksteistä on kansipaperien alta löytyvä manifesti runon, kielen ja elämän suhteesta. Erityisesti manifesti keskittyy runouden poliittisiin mahdollisuuksiin ja muistuttaa, että marginaaliin jäävät ihmiset jäävät samalla ilman kieltä. Silloin runous tarkoittaa mahdollisuutta luoda uudet, omat sanat. Silti julistuksen viimeinen kohta muistuttaa: ”lopulta on avattava etuovi ja käveltävä ulos, päästettävä kylmää sisään”. Turkoosin vyöhykkeen kuvaaman yksinäisyyden ja turvattomuuden jälkeen ajatus voi ahdistaa. Onneksi runokirjan voi aina ottaa mukaan.

Arvioin toimitti Runografi-työryhmän jäsen Vesa Rantama