Runoja teatterin syövereistä

Kati Rantalan esikoisrunokokoelma Tuuliovia on järjestelty erilaisten, muun muassa teatterista löytyvien tilojen mukaan. Ensimmäinen osa on nimetty “Tekniseksi tilaksi”. Sieltä astutaan “Mimiikan saliin”, josta kuljetaan “Lämpiön” ja “Pimiön” kautta “Varauloskäynnille”. Runot itsessään vaihtelevat niin aiheiltaan kuin muodoltaan, ja kytkökset tiloihin ovat viitteellisiä: “[L]asken esiripun kaulalleni / hapokasta pirskahtelua / kirskahtelua veitseni alla / kun leikkaan presentaationi”. Runoissa puhutaan taiteesta ja sen tekemisestä, mutta teoksen osista löytyy myös vertaus, kun ne asettaa suhteessa kokoelman nimeen: kaikkiin kuljetaan ovesta, josta ihmiset, ajatukset ja taide kulkevat läpi tuulen lailla.

Rantalalta on aiemmin ilmestynyt kauhuromaani, ja oletan taustan näkyvän myös runokokoelmassa. Teoksen runot toimivat erilaisin fantasiaan, kauhuun ja spefiin viittaavin vertauskuvin: “olen se jonka pitää / viemän laulu luisiin metsiin / istuttamaan puumeret aavikoille / kiinnittämän linnunrata horisonttiin”. Tällaisenaan tekstit ovat mehukkaita kuvia ja ansiokasta ilmaisua, jotka pohtivat niin kielen kuin ihmisyydenkin syvintä olemusta.

Usein runojen ongelmaksi muodostuu kuitenkin vertauskuvien kerrostuneisuus ja täyteys. Vertaukset ovat selvästi merkityksellisiä runojen kirjoittajalle, mutta koska runossa ilmaistun ajatuksen kehittelyyn ei käytetä riittävästi aikaa, runokuvien merkitys välittyy lukijalle melko ohuesti. Runoissa on usein minäpuhuja, joka kertoo omasta toiminnastaan: “haudon silmämunia hiekassa / juodakseni niistä kasteet / paistaakseni amuleteiksi”. Ilman konkreettisempaa havainnointia tai vertauskuvien avaamista lukijan on hankala hahmottaa, mitä teksti haluaa kokonaisuutena sanoa, koska siinä vertaus ja sanaleikki kerrostuu toisensa päälle.

Tekstejä voi lähestyä unenomaisuuden tai symboliikan ja sen tulkinnan kautta. Esimerkiksi runoa, jossa mainitaan laulun vieminen luisiin metsiin, voi lukea kuvauksena taiteen tekemisestä. Välillä lukijaa kuitenkin helpottaisi, jos kirjoittaja malttaisi kertoa näistä aavistuksen suorasanaisemmin.

Antoisimpia runoja Rantalan kokoelmassa ovat erilaiset kielelliset kokeilut. Yksi runoista löytää anagrammin palasia sanasta “sylityksin”: “peilejä / sylityksin / kristallipalloja / sylitiyksin”.  Toinen kehittelee äänteisiin ja rytmiin perustuvia sanamuunntelmia. “[U]ppoan kahleissa / itseni likoon parrasvaloissa / (kammo on vain tunne / lumme sydämen kammioissa)” muuttuu pian muotoon “uppoan kahleissa selkovalossa / kammolumme syö kammiossa)” Näissä ja vastaavissa hehkuu runoilijan uniikki kielen taju, jota kriitikko teokselta aina toivoo.