Runoja puhumattomuuden perinteestä
Nyt on vaikeaa tekstiä, ajattelen ensin kokoelman alkusivujen äärellä. Välillä tällaisissa tilanteissa iskee jopa pelko: pystynkö sanallistamaan tämän kokemuksen, olemaan analyyttinen? Lukutapojen mahdollisuudet avautuvat runonsäkeistä kuin kimppu, ja horisonttien määrä ylittää näkökentän. Mutta jatkan lukemista, tartun kiintopisteisiin; kokoelman nimi on Trad. Ajattelen traditiota, perinnettä, toistuvaa tapaa, ja mitä se teoksen kehyksissä voi tarkoittaa.
Juha Rautio luottaa kirjassaan säerunouteen, ja tekstien pituudet vaihtelevat tuottaen tarvittavaa liikettä. Rytmi elää, hengittää ja polveilee.
Prologimainen avausruno kuvaa minulle miehen sulautumista puun sisään, ihmisyyden unohtamista. Ensimmäisessä osastossa puhuja ei vastaa kun hänelle puhutaan, joskus voi sanoa ”ääneti sanan tai pari”. Tekstit edellyttävät tarkkaa lukemista, minkä vertauskuvaksi muodostuu eräs teoksen runo: ruosteinen kohta metallitankissa on aluksi vain ääriviivojen rajaama kuvio, mutta pidempään katsomalla yksityiskohdat ”nousevat esiin pinnasta / havaintojen räjähtävänä kukintona”. Seuraavaksi vastaan tulevat “valkoisten miesten rivit” avautuvat minulle armeijana, toisaalta värin korostaminen vie ajatukseni ns. epävirallisiin armeijoihin, kuten äärioikeistolaisiin katupartioihin. Käskystä seisovat rivit kumpuavat pelon perinteestä.
Toisessa osastossa maaseutumaisema osoittautuu yllättäväksi, paikoin groteskin vinksahtaneeksi, mutta silti idyllin pilkahduksia näkyy. Ympäristö näkyy runoissa moninaisina kasveina, eläiminä ja maiseman piirteinä. ”Haavan musta lehti”-osasto jakaa kokoelman keskeltä ja tarkentaa ajatuksiin, joita puhujan isän kuolemasta syntyy. Tuntemukset eivät ole mustavalkoisia, muistikuvat häilyvät. Puhumattomuus palaa teemana: ”enkä tiedä puhuimmeko koskaan kunnolla, / ilman naamioita, rooleja joista kumpikaan / ei osannut päästää irti.” Jälkiviisauden sietämätön kipeys; onneksi riveiltä välittyy myös rauhallinen suhtautuminen, armollisuuden tuntu. Mustuus ei niele kaikkea.
Puolivälin jälkeen runot ovat täynnä synestesiaa, aistit hyppivät toistensa paikalle – vai onko kyse puhujan mielen harhailusta, kun arki on mennyt sekaisin? Kuvien virta kulkee vapaiden mielleyhtymien kautta. Vahvimmillaan kuvat pysäyttävät, saavat henkäisemään: “Kaikki piirtyy / niin terävänä, että pelkään / viiltäväni itseäni maisemalla.”
Kaikkien tekstien suhteesta traditioon en saanut kiinni. Ehkä avain sijaitsee kohdassa ”– – opitaan pois, / eletään niin kuin harjoittelisimme vasta.” Runot ovat uuden olemisen harjoittelua. Kokonaisuutena minun on edelleen vaikea luonnehtia teosta; onneksi emme jakele täällä tähtiä. Sain kuitenkin sanallistettua kokemustani – pystyin ylittämään pelon.
Kommentit kritiikkiin