Runoilija etsii totuutta historian virrasta

Grammatan keskiössä on sen kirjainta tarkoittavasta nimestä lähtien sana. Sana on sama joka ”alussa oli”, ja joka edelleen pakenee huuliltamme. Se on todiste jumalallisen olemassaolosta.

A.W. Yrjänä kirjoittaa kokoelmansa eräässä runossaan haukasta, jonka suussa on sana joka on jumalan kuva joka puolestaan on jumalan sana. Haukka tunnetaan kristillisessä perinteessä hengellisen mietiskelijän symbolina ja kuvaa laajemminkin Grammatan henkeä: mietiskellään, pohdiskellaan, tuskaillaankin.

Luen Grammataa kohtaamisalustana, jossa nykyhetki ja historian äärettömät pisteet sulautuvat yhdeksi virraksi ja tuuleksi. Edelleen kaiken keskiössä on sana: se yhdistää meidät virtaan ja tuuleen.

A.W. Yrjänä tunnetaan runoilijuuden lisäksi CMX-yhtyeen laulusolistina, ja hän on käyttänyt muinaiskreikkalaista mytologiaa viittauskohteenaan laulun sanoituksissa aivan bändin alkuajoista lähtien. Yrjänä ui syvällä rakentamassaan virrassa: Grammatassa muinaiskreikkalaisiin filosofeihin ja valtionmiehiin viitataan jatkuvasti, ja raamatulliset runokuvat yhdistyvät muinaiskreikkalaiseen ja -roomalaiseen kulttuuriperintöön. Moninaiset viittauskohdat edellyttävät lukijalta läjäpäin aloitteellisuutta.

Grammatassa puhutaan välillä menneiden sankareiden ja taruhahmojen suulla, toisinaan taas havainnoidaan korostetun voimakkaasti kehon ja mielen kautta. Toisaalta keho ja mieli eivät ole koskaan vain omia. Ne ovat kaikkien kesken jaettuja alustoja. Tällä Yrjänä hakee olemassaolon mysteeriä: ”Kuka sinä kuvittelet, että luonto on?”

Teoksessa kurotetaan kohti suurempia voimia: ”En minä ole ylpeä / Olen väsymättä etsinyt opettajaa”. Jumalan on määrä opettaa ja lohduttaa ihmistä, mutta samaan aikaan myös ihmisen on määrä lohduttaa jumalaa, olemmehan hänen kädenjälkeään, hänen toteutustaan varten.

Yrjänä kehottaa teoksessaan etsimään pinnallisen maailman kuonan keskeltä totuutta, oikeita kysymyksiä ja oikeita vastauksia: ”Siksi kullantekijän on itse löydettävä ainekset / joista opettelee rakentamaan laboratoriuminsa / joka on hänen oma mielensä”. Mikään aikakausi ei ole itsessään hyvä tai haikailun arvoinen, vaan ihmisen on aina täytynyt itse kahlata merkityksettömän läpi.

Grammata kysyy, mistä sana tulee, ja antaa siihen yhden vastauksen: ”Ja sanojen takana on Sana”.