Rosoisen herkkä maailma rikosotsikoiden takana

Pitkäpartainen kommari, dokujengi, ennätyskirjan kovin jätkä hampaineen ja “naapurin nuori mies / verisenä ilman paitaa / pitkä veitsi kädessään.” Hahmoja, jotka tulevat vastaan Mika Kivelän Alibin ensimmäisissä runoissa. Teoksen nimi tulee lehdestä, jonka numeroita puhuja löytää mummolasta enon sängyn alta. Kokoelman voisi kantta katsomalla ja nopeasti selailemalla leimata karuksi äijärunoudeksi, mutta siitä ei yksiulotteisesti ole kyse – monet tekstien havainnot kertovat herkkyydestä. Kyse on pienistä yksityiskohdista, jotka näyttävät puhujan empatian, ja runot avautuvat uuteen laajempaan suuntaan. Nopeat siirtymät ja yllättävät rinnastukset antavat teksteille voimaa. Mummi keittää teetä ja paistaa silakoita muusin kanssa; rikoslehden otsikot mässäilevät kuvilla, joissa ihmiset ovat eri tavoin muusina.

Elämän ankarampaa puolta kirja näyttää paljon. Osastot on nimetty Turun lähiöiden mukaan. Puhuja istuu myös keskustan kapakoissa, Tinatuopissa ja Hummpubissa, jonka ikkunan läpi rysähtää auto ja kuski huutaa: “Kosto!” Muistoissa palataan usein lapsuuteen ja nuoruuteen, rokkikeikkoihin ja kotibileisiin, kunnes ollaan taas selkeästi nykyhetkessä. Paikoissa elää monta aikatasoa.

Tämä on hauskin runokokoelma, jonka olen aikoihin lukenut. Nauroin esimerkiksi neliskanttisille limpuille ja kosmiselle statuksen menetykselle: “kyllä minua Plutona vituttaisi / ei se hiiri vaan ihminen / kuut on kuita mutta jos sulta viedään planeettastatus sulta viedään kaikki”. Tykittelyn avoimuus resonoi lukijassa hekotuksina.

Kuolema on teoksessa väkivaltainen, kuten Alibi-lehdessä. Kivelän teoksessa ei nukahdeta rauhassa ikiuneen omassa sängyssä, vaan tullaan puukotetuksi “Humalistonkadun sisäpihalle porttikongin eteen”. Sitä ennen elämän on täyttänyt väkivalta jo nuoresta saakka. Lapsuuden suuret sankaritkin paljastuvat haavoittuvaisiksi ihmisiksi.

Runot on aseteltu perinteiseen malliin virkemuotoiseksi säerunoudeksi, mutta kolmessa runossa, “SALASANA”, “KUU EI OLE TÄYSI” ja “RADIO DADA”, pisteet katoavat ja säe elää vapaana tai muuntuu luetteloksi. Tiiviyden poetiikka on hallittua, täytesanoja lukija ei kohtaa. Rosoista katurunoutta ovat perinteisesti lukeneet nuoret miehet ja sitä heille suositellaan, mikä on vähän kliseistä, mutta eipä se väärinkään ole. Uskon kuitenkin, että monenlaisille lukijoille tekee hyvää poistua kirjallisuudessa mukavuusalueeltaan. Lähteä vaikka lähiökierrokselle.