John Keats

Timo Leinonen (kääntäjä)

Endymion John Keatsin mukaan

- sivua
Tmi Sovittelu 2021
ISBN 9789526793122
Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

HUOM.! TÄMÄ ON MEGASUPERKATTAVAN TUPLA-ARVOSTELUN TOINEN OSA! ENSIMMÄINEN LÖYTYY TÄMÄN LINKIN TAKAA

John Keats (1795-1821) kuului englantilaisten romantikkojen niin sanottuun toiseen sukupolveen Lordi Byronin (1788-1824) ja Percy Bysshe Shelleyn (1792-1822) kanssa. “Ensimmäisen sukupolven” muodostivat William Wordsworth (1770-1850), Samuel Taylor Coleridge (1772-1834) ja William Blake (1757-1827). Listaa voisi, ja tulisi, jatkaa suurella määrällä muitakin nimiä, ja riippuu ihan listaajasta lasketaanko Blake tähän porukkaan mukaan, mutta kutakuinkin näiden jakolinjojen kautta tuon aikakauden runoudesta usein puhutaan.

Kaikista heistä lyhin kirjoittajanura oli Keatsilla, joka ehti julkaista runoutta vain neljän vuoden ajan ennen kuolemaansa tuberkuloosiin 25-vuotiaana. Tästä huolimatta – ja suurelta osin tämän takia – juuri Keats on noussut romanttisen runoilijan arkkityypiksi.

Hänen tuotantoaan on suomennettu verrattain kattavasti: vuonna 1912 ilmestyi Jaakko Tuomikosken suomennosvalikoima Runoelmia ja vuonna 2020 Leevi Lehdon valikoima Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä. Lisäksi vuonna 2010 ilmestyi Yön kirkas tähti, joka sisältää Kaisa Siveniuksen suomentamana Keatsin 99 viimeistä kirjettä. Aale Tynni on suomentanut Keatsia valikoimaan Tuhat laulujen vuotta (1957). Yksittäisiä runoja ovat suomentaneet ainakin Aila Meriluoto ja Alice Martin.

Nyt on myös pitkä runo Endymion saatu kokonaisuudessaan suomeksi Timo Leinosen mukailevana käännöksenä. Aiemmin Endymionista on ollut suomeksi saatavilla vain Tuomikosken katkelmat “Kauneus” (ensimmäisen kirjan säkeet 1-24) ja “Paanin kuoro” (ensimmäisen kirjan säkeet 232-306).

Endymion ilmestyi alunperin vuonna 1818 ja on Keatsin ylivoimaisesti pisin runo. Pituutta sillä on 4000 säettä – kaikissa kolmessa hyllystäni löytyvässä editiossa tämä tarkoittaa hieman päälle sataa sivua – jaettuna neljään osaan. Runo on mytologinen tarina paimen Endymionista ja hänen rakkaudestaan kuun jumalatar Cynthiaan (kreikkalaisessa mytologiassa alunperin nimeltään Selene).

Teoksen vastaanotto oli aikanaan murskaava. Kriitikot haukkuivat sen lehdistössä, kutsuen sitä muun muassa hajanaiseksi, epäselväksi ja väsyttäväksi. Keatsin ystävät pitivät Endymionin saamaa negatiivista kritiikkiä syynä hänen terveytensä heikkenemiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Pääsyyllisenä nähtiin John Wilson Crokerin arvio Quarterly Reviewssa. Percy Shelley kirjoitti elegian Keatsin kuolemasta, Adonais, jonka alkusanoissa hän selittää tilannetta ja syyttää Crokerin arviota suoraan: “Quarterly Reviewssa ilmestynyt raivokas kritiikki Endymionia kohtaan vaikutti mitä rajuimmin hänen [Keatsin] herkkään mieleensä; tämän mielenkuohun seurauksena repesi verisuoni keuhkoissa; tätä seurasi rivakka tuberkuloosi”.

Myös Lordi Byron – joka aiemmin oli nimittänyt Keatsin runoutta “mentaaliseksi masturbaatioksi” eikä pitänyt sitä kovinkaan suuressa arvossa – noteerasi tapahtuneen paitsi Shelleyn kantaa mukailevalla pienellä runolla “Who kill’d John Keats?” myös säkeistöllä Don Juanissaan (Canto XI, säkeistö 60):

“John Keats, who was killed off by one critique, / Just as he really promised something great, / If not intelligible, without Greek / Contrived to talk about the gods of late, / Much as they might have been supposed to speak. / Poor fellow! His was an untoward fate. / ‘Tis strange the mind, that very fiery particle, / Should let itself be snuffed out by an article.”

Keatsin tuberkuloosi tuskin oli seurausta kehnosta arviosta, mutta tämän tarinan vuoksi Endymion on historiallisesti nähty paitsi Keatsin tuotannon myös hänen elämänsä kannalta tärkeänä tekstinä.

Leinonen nimittää käännöstään “mukaelmaksi”, ja suomennoksen nimi kokonaisuudessaan onkin Endymion John Keatsin mukaan. Tarkoituksena vaikuttaa olleen välittää suomeksi nimenomaan Endymionin tarina – mytologia, hahmot ja kohtaukset. Leinosen omien sanojen mukaan hän on pyrkinyt “riimittömään kieleen, joka on ymmärrettävää ja helppoa puhua”. Jos tarkoituksena on yksinkertaisesti välittää suomeksi runossa kuvattu tarina, tämä on ymmärrettävä ratkaisu. Nimenomaan Endymionin kohdalla tämä ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton valinta.

Olen tässä arviossani todennäköisesti turhankin kritiittinen, ottaen huomioon että kyseessä on tietoinen mukaelma, eikä sen tarkoituksena ole välittää alkutekstin jokaista vivahdetta. Pidän kuitenkin tärkeänä avata lukijoille sitä, missä määrin tämä ensimmäinen Endymionin kokonaissuomennos vastaa alkuperäistä teosta.

Keatsille itselleen Endymion oli ensisijaisesti koe – hänen omien sanojensa mukaan pikemmin “kuumeinen yritelmä” kuin “onnistunut työ”. Kirjeessä veljelleen Keats kertoo Endymionista yrityksenä “tuottaa 4000 Säettä ja täyttää ne Runoudella”. Endymion-myytti vaikuttaa olleen Keatsille lähinnä tellinki, jonka varaan ripustaa runoutensa.

Runosta onkin sanottu muun muassa, että sen tarina “hukkuu ornamentiikkaan” ja että sen “yksityiskohtien ylenmääräisyys” tekee siitä hankalaa luettavaa. Kirjallisuudentutkija Aileen Wardin sanoin Endymion on kirjoitettu “välittömän hetken arvaamattomalle ja loputtomalle rikkaudelle antautuen.”

Wardin kuvaus on osuva. Tämä rikkaus ja ilmaisun ylenpalttisuus on etenkin nykylukijalle – tai ainakin minulle – Endymionin mielenkiintoisimpa puolia. Tarina itsessään on varsin tavanomainen myytin uudelleenkerronta. Tämän takia sanoisinkin, että Endymion jos jokin on teksti joka tulisi kääntää kieltä pelkäämättä. Vain silloin runon erityislaatuisuus – piti siti ansiona tai ei – pääsee oikeuksiinsa.

Leinosen käännös on kielellisesti varsin yksinkertainen alkutekstiin verrattuna. Paljon kielen rytmistä ja melodisuudesta – Keatsin ornamentiikasta – on jätetty pois. Käännöksessä on tehty myös useita vähintäänkin mielenkiintoisia valintoja. Esimerkiksi heti runon alussa on säkeet “Therefore, on every morrow, are we wreathing / A flowery band to bind us to the earth”, jotka Leinonen on kääntänyt muotoon “Siksi päivänä jokaisena jokin kukkaisside mielemme sopukoihin tiensä löytäköön.” Yhteys alkuperäiseen on summittainen. Uudelleensanoittamista ei voi tässä tapauksessa laittaa edes mitan tai riimien tuomien rajoitteiden piikkiin, sillä sellaisia suomennoksessa ei ole. Tuomikosken päälle satavuotias käännös samasta kohdasta on lähempänä alkuperäistä, joskaan sekään ei aivan yksi yhteen: “Siksi teemme / me joka aamu kukkaseppeleemme / ja luottain kumarrumme puoleen maan.” En tiedä mistä puhe kukkien tunkeutumisesta mielen sopukoihin on Leinoselle tullut.

Vastaavana esimerkkinä ensimmäisen kirjan säkeet 777-780: “Wherein lies happiness? In that which becks / Our ready minds to fellowship divine, / A fellowship with essence; till we shine, / Full alchemiz’d, and free of space.” Leinosella: “Mistä löytyy onni? Sieltä missä altis mielemme löytää syvän yhteyden olennaisen kanssa, aina kirkkauteen saakka, täysin kristallisoituna, paikan ja ajan kahleista vapaana.” En usko Keatsin tässä kontekstissa tarkoittaneen sanalla “essence” olennaista, vaan olemusta, perimmäistä olemusta, jotain substanssin kaltaista.1 Samoin sanan “alchemiz’d” (alchemized) kääntäminen “kristallisoiduksi” on yksiselitteisesti väärin. “Alchemize” tarkoittaa jonkin muuttamista toiseksi, yleensä aineen muuttamista toiseksi, kuten klassisessa alkeamiassa yritystä muuttaa lyijy kullaksi. Mikään siinä ei viittaa nimenonaan kristallisoitumiseen. Nämä ja muut vastaavat käännösvalinnat voi kenties laittaa kääntäjän vapauden piikkiin, mutta se ei tee niistä yhtään vähempää epätarkkoja.

Käännöksen tyyli tuntuu usein säemuotoisesta runoudesta rakennetulta proosalta. Tämä tekee sen seuraamisesta hankalaa. Tässä esimerkkinä kolmannen kirjan alku: “Jotkut hallitsevat toisia kultaisin valheloistoin ja antavat näin täyden vallan omille haluilleen poistaen kaikki mehukkaat ruohot ihmisten keskinäisen elon laitumilta. Tai, oi piinaava tosiseikka, loihtivat esiin tulisia kettuja, hullun silmänvilkkein, polttamaan poroksi kaikki toivomme.” Aivan kuin lukisi säemuotoista runoutta, mutta proosana.

Kristian Blomberg on kirjoittanut säemuotoisen tekstin kyvystä joissain tapauksissa – ja puhe on nimenomaan Keatsista – helpottaa tekstin ymmärtämistä. Runo, josta seuraavassa on kyse, on Leevi Lehdon suomennos Keatsin “Oodista kreikkalaisella uurnalla”: “Säkeiden jännittämänä, tietyssä lukunopeutta hidastavassa ja herkistävässä ympäristössään, sanonta tuntuu liikkuvan ajatusten ja assosiaatioiden rytmein, jopa melodioin. Jos kirjoittaa saman säkeistön kokeeksi proosamuotoon, huomaa kuinka vaikea sen ajatuksia (sen musiikkia) on seurata, vaikka sinällään teksti on aivan luontevaa proosaa.” (“Aikalaiskorvaa ärsyttämässä. Vanhoista runokeinoista ja uusista menetelmistä Leevi Lehdon runoissa ja käännöksissä”. Teoksessa Jälleen. Leevi Lehto Reloaded, toim. Eskelinen & Tuusvuori, ntamo 2021.) Juuri näin tapahtuu Leinosen suomennoksessa. Teksti on sinällään aivan luontevaa, mutta sen ajatuksia on välillä yllättävän vaikea seurata.

Käännös siis vaatisi vielä hiomista ja kyseenalaisia käännösvalintoja riittää. Mutta kuten jo toin ilmi, Endymion John Keatsin mukaan ei pyrikään olemaan täsmällinen runosuomennos vaan mukaelma, tarina, eräänlainen referaatti alkutekstistä.

Ehkä joskus vielä saamme ehdan runomuotoisen suomennoksen Endymionista. Vanhan runouden (etenkin englanninkielisen) kääntäminen tuntuu kiinnostavan monia, joten näin voi hyvin käydä. Endymion John Keatsin mukaan syntyi sekin puhtaasti kiinnostuksesta tekstiin. Leinonen kertoo esipuheessaan, kuinka hän Kaarlo Sarkian “Endymion”-runon kautta löysi Keatsin Endymionin, ja pitkäjännitteistä kirjoitustyötä kaivataessaan ryhtyi sitä suomentamaan. Prosessin aikana käännöstyö laajeni yhteisölliseksi: tekstin rinnalle syntyi dramatisoitu esitys, ja esipuheen mukaan esitysten ja niiden harjoitusten seuraaminen elävöitti Leinosen käännöstyötä merkittävästi. Käännösprosessin näin yhteisöllinen muotoutuminen ja lopputulos on varsin poikkeuksellista ja tarjoaa käännökselle totutusta varsin poikkeavan kontekstin ja funktion. Kenties tällaisiakin käännöksiä nähdään tulevaisuudessa enemmän.

____________

1 Keatsin ilmauksesta “fellowship with essence” on esitetty eriäviä tulkintoja. Tavanomaisesti se on ymmärretty platonisena, transsendenttina yhteytenä johonkin tuonpuoleiseen olemuksellisuuteen. On kuitenkin esitetty, perustuen Keatsin tapaan käyttää sanaa “essence” muualla kirjoituksissaan, että ilmaus viittaisi yksinkertaisesti kokemukseen kauniista asioista: “[I]n Keats’ writings, ‘essence’ is invariably a synonym for a thing or shape of beauty. Thus, by ‘fellowship with essence’, Keats means not a transcendental union of finite being with the infinite, or any other mystic suggestions: he means ‘a kind of imaginative ‘empathy’ with individual, particular, concrete ‘things of beauty…’ essence was a loose name for entities attractive to the aesthetic sense, entities both of the objective world and of the imagination.’” (Gerald Enscoe: Eros and the romantics. Sexual love as a theme in Coleridge, Shelley and Keats) Ks. myös N. F. Fordin artikkeli “The Meaning of ‘Fellowship with Essence’ in Endymion”. Tämäkään mahdollinen merkitys sanalle “essence” ei suomennoksesta välity.

Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.