Ravistelevaa ja hiljentävää runoutta holokaustista

Timo Suutarisen Treblinka 454 päättää holokaustia käsittelevän trilogian, johon runoilijan aiemmat teokset Kirsikankukkien kaupunki (2020) ja Eikä varjoja enää ole (2022) lukeutuvat. Käsillä oleva kirja on trilogian päätösteoksen ensimmäinen osa, jolle on tiedossa jatkoa ensi syksynä. Teoksen nimi viittaa Puolassa sijainneeseen Treblinka-tuhoamisleiriin, jossa natsit tappoivat toisen maailmansodan aikana satoja tuhansia ihmisiä, pääasiassa juutalaisia. Treblinka 454 antaa äänen holokaustin uhreille ja kuvailee säästelemättä tuhoamisleirin silmitöntä kärsimystä, joka mahtuu huonosti käsityskykyymme ja kieleemme: ”Mikään kieli ei voi kuvailla / minuuttiakaan Treblinkassa.” 

Suutarisen poetiikka on säilynyt väkevänä ja ravistelevana, mutta teoksen ilmaisu on koruttomampaa kuin trilogian aiemmissa osissa. Runot koostuvat pääasiassa lyhyistä tekstikatkelmista, joissa esiintyy lukuisia puhujia: äänessä häilähtävät esimerkiksi lapsensa menettänyt äiti, vanhempansa menettänyt lapsi, tuhansien surmaamiseen osallistunut leirin työntekijä sekä kollektiivinen ihmiskunta, jossa holokaustin edustama pahuus kirvoittaa loppumatonta syyllisyyttä. Välillä puhuja vetäytyy taka-alalle ja kuvailee naturalistisen yksityiskohtaisesti natsien sadistisia tekoja. 

Teokseen on sisällytetty myös juutalaisten vankeudessa kirjoittamia runoja, kuten Itzhak Katzenelsonin vuonna 1943 Vittelin internointileirillä laatima ”Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta”. Siteeratut runoilijat esitellään pienellä fontilla alaviitteissä, mutta he olisivat ansainneet tulla nostetuiksi näkyvämpäänkin asemaan. Vaikuttavan ja hiljentävän kokonaisuuden muodostavan teoksen vahva ja yhtenäinen eetos on sama kuin trilogian aiempien osien: me emme saa unohtaa, meillä on velvollisuus tietää. Kirjan sivuja ei ole numeroitu, mikä tähdentää miljoonia tappaneen holokaustin uhrien lukemattomuutta, jossa yksittäinen kuollut hukkui kuolleiden valtavaan massaan. 

Teoksen lopussa etualalle nousee juutalaisten vankien Treblinkassa toteuttama kapina, jonka myötä pieni osa vangeista eli 67 tuhoamisleirillä ollutta pääsi pakenemaan ja selvisi hengissä. Eloonjäämismahdollisuudet kapinasta olivat heikot, mutta runoissa kuvataan, kuinka kapina palautti vangeille kokemuksen heidän omasta toimijuudestaan ja vapaudestaan: ”Täällä kuolee vain vapaita ihmisiä.” Runot antavat puhuttelevasti kunniaa lojaaliudelle ja rohkeudelle, jota vangit käsittämättömien olosuhteiden keskellä toteuttivat.

Holokaustiin syvällisesti perehtyneen Suutarisen runous on viimeisteltyä ja erittäin affektiivista äitymättä häiritsevään pateettisuuteen. Äärimmäisten väkivaltaisten sisältöjen äärellä lukemisen jatkaminen on välillä hyvin vaikeaa, mutta teos muistuttaa, että se ei saa olla syy sulkea silmiään. Ihmiskunnan edustajilla on velvollisuus tuntea historiansa pimeimpiä kerroksia, jotta vastaavaa pimeyttä ei enää syntyisi: ”Hyväksy, mitä tapahtui. / Vain siten et anna sen toistua.” Viime vuosien maailmanpoliittisten tapahtumien valossa teoksen sanoma näyttää surullisen ajankohtaiselta.