Raskaan ihmiselon keskellä tassuttelee kissa
Larissa Joonaksen Inhimillinen kino suree ihmisen osaa ja kurottaa ihmisyyden tuolle puolen. Sivumäärältään suppea teos on sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyt.
Neuvosto-Tatarstanissa vuonna 1960 syntynyt Joonas on asunut Virossa vuodesta 1983 lähtien. Hän julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2006 ja on sittemmin noussut uudessa kotimaassaan arvostetuksi venäjänkieliseksi runoilijaksi. Alunperin vuonna 2020 ilmestynyt Inhimillinen kino on ensimmäinen häneltä suomennettu teos.
Joonaksen runot sijoittuvat usein kotiin ja pihapiiriin, mutta taustalla voi aavistaa niin 1900-luvun tragediat kuin 2000-luvun uhkakuvat, joiden pihtiotteessa ihmisen osa ei vaikuta hääppöiseltä. Nuoruuden tehtaat ja rautatiet on purettu aikaa sitten, ja niiden tilalle levittäytyy pelkkä jälkiteollinen erämaa, jossa ”mikään ei orasta ei kasva”. Runoja hallitsevat voimakas yksinäisyys, suru, voimattomuus ja poissaolon tuntu. ”[Runoni] näkee vain poissaoloa / vertauskuvittavan taivaanrannan / optisen illuusion rajat merkitsevän / harmaa palaneessa harmaassa / moninkertaisesti harmaisiin silmiin hävinnyt”.
Raskas ihmiselo kuitenkin kevenee ei-inhimillisen läsnäolosta. Runoissa etsitään yhteyttä niin pihapiirin eläimiin, kasveihin kuin elottomaan luontoon, veteen ja pilviin. ”Haluttaisi aina tietää / millaisena kissa näkee minut / suurena vai ehkä pienenä / – – / ymmärtääkö se että me / olemme aivan eri lajeja / unohdanhan sen usein itsekin”. Toisaalta toislajisissa olennoissa kiehtoo ehkä juuri se, että ”niitä ei voisi vähempää kiinnostaa / meidän älytön säälittävä / inhimillinen kinomme”.
Ei-inhimillinen luonto on 2000-luvun runouden keskeisiä aiheita niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Inhimillinen kino liittyy osaksi tätä virtausta, mutta Joonaksen runoissa voi nähdä yhtymäkohtia myös Jaan Kaplinskiin, joka pohti samoja kysymyksiä jo viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
Ntamo jatkaa tuikitärkeää työtä käännösrunouden julkaisijana. Venäjäksi kirjoittavien runoilijoiden esiin nostaminen tuntuu tällä hetkellä erityisen tärkeältä. Ukrainan sodasta huolimatta venäjänkielisen kulttuurin ja Venäjän valtion välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkiä.
Kommentit kritiikkiin