Rakastetun Mannerin kirkkaita ja hämäriä säkeitä
Sotienjälkeisen modernismin keskeisnimiin kuuluvan Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, minkä kunniaksi Tammi on julkaissut tarkistetun juhlalaitoksen alun perin vuonna 1999 ilmestyneestä Kirkas, hämärä kirkas. Kootut runot -kokoelmasta. Suomenkielisen runouden kaanonissa oikeutetun kirkkaasti säihkyvä Manner oli tuottelias kirjoittaja, joka ehti kahdentoista runoteoksensa lisäksi vakuuttaa myös näytelmäkirjailijana ja julkaista proosaakin. Kirkas, hämärä, kirkas kokoaa yksien kansien väliin ensipainokset Mannerin runoteoksista vuonna 1944 ilmestyneestä Mustaa ja punaista -esikoisesta alkaen, mukanaan myös aiemmin julkaisemattomia ja kokoelmien ulkopuolella ilmestyneitä runoja.
Manner aloitti runoilijanuransa 1940-luvun hengessä menetettyä Karjalaa kaihoilevin traditionaalisin säkein, mutta kolmas teos Tämä matka (1956) lanseerasi lahjakkaan runoilijan modernismin aikakaudelle ja anasti paikkansa 1950-luvun lyriikan avainkokoelmana samaan tapaan kuin Paavo Haavikon Tiet etäisyyksiin (1951) ja Eila Kivikk’ahon Niityltä pois (1951). Filosofianläksynsä lukeneen Mannerin intertekstuaalinen verkosto kattaa kreikkalaisen mytologian ja länsimaisen sivistyksen ydinhahmoja, myös sellaisia nimiä, joita ummikommassa kasvaneen tuntuu hankalalta tunnistaa. Intellektuellin runoilijan tekstejä on perusteltua kutsua haastaviksikin, mutta runot jättävät silti tilaa lumoutua kuulaasta kielestä ja virtuoottisesta mielestä, joka onnistuu taitavasti osoittamaan myös sanomattomiin kohtiin: ”Saapua viimein / kevyenä, väsyneenä / ilman sanoja, telttaa ja eläinten myötätuntoa / meren rannalle, nähdä ruumiillaan tämä kaikki: / Hyytyvä valo ja pitkät ankarat aallot, / kova avaruus, joka kiertää, vingahtaa, / ja vitkaan jäätyvät tuulet; (- -)”.
Modernismia pidetään usein sisäänpäin kääntyneenä ja muotokeskeisenä, mutta erityisesti luontoa ja eläimiä kuvatessaan Manner tulee sydämeen menevän lähelle maailmaa, kuten Postludium-sarjan säkeet teoksessa Orfiset laulut (1960) osoittavat: ”Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa, / satakieli, arka, piilevä lintu / viritti salassa laulunsa, tak, jug-jug, errr, / dk, dk, dk, kuin pähkinänkuorta / olisi näppäilty syvällä hämärässä.” Runoilijan tuotantoon kiteytyy hyvin modernismissa piilevä luontokeskeisyys, jolle soisi annettavan kirjallisuuskeskusteluissa enemmänkin huomiota.
Teoksen aloittava uraa uurtavan Manner-tutkijan ja teoksen toimittajan Tuula Hökän johdanto avaa asiantuntevasti Mannerin tuotantoa ja poetiikkaa. Manner oli pedantti kirjoittaja, joka muokkasi uutterasti runojaan ja jo julkaistuja teoksiaan. Hökkää on kiittäminen myös teokseen sisältyvästä runojen muutosten historian dokumentoinnista Tämän matkan, Orfisten laulujen ja Kamala kissa -kokoelman osalta, mikä avaa lukijalle kiinnostavan katsauksen Mannerin kirjoittamisen prosessiin.
Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot on kaikkinensa tärkeä viipale suomenkielisen runouden historiaa, ja kauniskantisen juhlalaitoksen julkaiseminen lämmittää kunnianosoituksena yhdelle runoutemme mestareista.
Kommentit kritiikkiin