Puhuttelevaa runoutta sanoista ja sanomattomasta

Leena Sainion kolmas runoteos Kirjosiipi – puhe(e)tta puheesta pohtii puheen ja kommunikaation painoarvoa heleällä ja elinvoimaisella runokielellä. Arjen viitekehyksistä kekseliäästi ammentavat runot käsittelevät puheen merkitystä yhteiskunnallisesti latautuneena yhteydenrakentajana, jonka ylivallalla on myös haitallisia seurauksia. Välillä näkökulma on planetaarinen, sillä kommunikaatiota tuottaa moni muukin elollinen kuin ihminen: ”keskustelisimme asiat selviksi, kukin kykynsä mukaan: // jäinen yhteys mutisevasta mullasta / kaikilla kielillä visertävään liitäjään”. Runoissa syvin yhteys löytyy lopulta sanojen takaa kehon kielestä ja tuntemuksista, joihin kaikilla aistivilla olennoilla on pääsy.

Erityisen puhuttelevaksi teos yltää runoissa, jotka käsittelevät vanhemman näkökulmasta lapsen kielenkehityksen haasteita ja asenteita, joita puheen tuottamisen odotuksenmukaisesta aikataulusta poikkeavaan lapseen liitetään. Terveydenhuollon ammattilaisille puheenkehityksen normeihin mahtumaton lapsi typistyy tympeään diagnoosilitaniaan, mutta vanhemmalleen hän on kirjosiipi, ihmeellinen ja varauksetta rakastettu olento, joka vuorovaikuttaa maailmassa lukuisin tavoin: ”istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi / työnnät mansikan suuhuni / ja hymyilet lempeästi”. Runot kuvaavat koskettavasti vanhemman pohdintoja ja kurottelua kohti tarkoitusta, josta löytyy voimaa haastavaksi raamitetun tilanteen kohtaamiseen. Vanhempi on sanojen ammattilainen, jolla on taitoa ja sydäntä kannatella rakkaudella pientä puhumatonta: ”olin tarkkaan valittu, kuin / haikarat olisivat tienneet, että / tänne, tänne tiputtakaa se nyytti / minä olen se puhujanainen kielen puolesta taistelija, / linnut kuuletteko, minä jaksan!” Rakastamiseen ei puhetta tarvita, vaan vanhemmalleen sanaton pikkuinen on sellaisenaan täydellinen, ”sanomattoman ihana”.

Sainion taitavasti soljuvat mutta vaivatta avautuvat runot johdattelevat pohtimaan, kuinka vahvasti kielellisyys − tai sen puute − määrittää yksilöä yhteiskunnan silmissä. Posthumanistisen tutkimuksen piirissä on mietitty paljon kielen ja toimijuuden välistä suhdetta sekä sitä, miten huomioida yhteiskunnassamme ne, joilla ei ole täysivaltaista pääsyä kieleen mutta jotka ovat tärkeitä siinä missä me kielellisetkin. Sainion teos ei ota suoraan kantaan tällaisiin kysymyksiin, mutta sanoja painavimpina teoksessa näyttäytyvät ”käsien kämmenien sormien / ketterät hienovaraiset vihjeet”, kehollinen viestintä, jota voi lopulta pitää kielenä siinä missä sanojakin. Vaikka yhteiskunnassamme on tapana arvottaa käsitteellinen kieli kommunikoinnin korkeimmaksi muodoksi, myös ei-verbaalinen viestintä on arvokasta ja syvää, mikä Sainion teoksessa hienosti tematisoituu. Runot rakentavat puhumisen ja kommunikaation problematiikasta vaikuttavan ja raikkaan, ilotteluunkin antautuvan kokonaisuuden, jonka äärellä sanojen kantokyvystä ei ole epäilystäkään.