Puhetta pilvistä
Tuula Sipilän toinen runoteos Vakuumi pureutuu lapsi-vanhempi-kokemuksiin ilmatieteellisin termein. Tuttu termistö monitahoiseen ja rakkaudelliseen aiheeseen liitettynä kommentoi itse itseään: kun tästä on niin vaikea puhua, puhutaan sitten arkisella ja ehdottoman loogisella sanastolla.
Vaikka teoksen filtteri tai sana-aines on tieteellisenpuoleista ja biologian tunneilta tuttua, tunteet tulevat sen kautta hyvin esiin. Sipilä kuvaa rakkauden erään repivän muodon kauniisti. Lapsi on kirjassa myrsky, joka ravistelee eikä unohdu. Äidin ja pojan erottamattomuudesta huolimatta ihmissuhteenkuvaus perustuu kasvulle, kahdelle maailmalle ja sen ilmakehälle vierekkäin. Lapsen vapauden ja oman tahdon kuvaus onkin minulle kaivattua kirjoissa, joissa kuvataan kauniisti omaa lasta. Niissä kun usein on pureuduttu muihin osa-alueisiin kuten vanhemmuuteen liitettävään ehdottomaan rakkauteen, tai eriasteisiin symbiooseihin äidin ja lapsen välillä – hyvässä tai pahassa.
Kuinka kauniilta lapsi omissa maailmoissaan näyttääkään: ”Poika säteilee jalkapohjista ylöspäin, / hymyilee aikeilleen omassa troposfäärissään. ”Kirjassa käytetään metaforina tuulia ja pilviä, ja se luo sanoihin helmasta ylösleimahtavaa tunnelmaa. Syntyy happi kuvaukseen kasvukivuista ja ikuisesta rakkaudesta, jotka molemmat ovat itsessään raskaita teemoja.
Teoksen runot selittävät asiaansa kiihkeästi ja havainnot ovat hiottuja, eletynkuuloisia: jokin loistaa kuin läimäys. Askel madaltuu. Tunnelmat vaihtelevat kylmästä kuumaan ja sopivaan. Runopuhuja havainnoi poikaa, josta puhutaan säätiloineen kaikkineen.
Teoksen läpi kulkee pohdinta, kuinka kertoa toisesta, kunnes lopussa ajatus täsmentyy: ”on kerrottava hänestä kaikki, sillä tavalla lakattava muistelemasta”. Tämä yritys kirjoittautua ulos muistelusta näyttäytyy mahdottomana ainakin minulle lukijana. Lopussa mikään ei tunnu avartuvan, mutta ehkä jokin sulkeutuu ja se on sama asia. Tunnistan omaa äitiyttäni äärimmäisessä ovensuussa seisoskelussa, toisen ilmeiden ja olojen vaistovaraisessa seurailemisessa aina vauvasta vielä aikuistuvaan ainokaiseen.
Runokokoelman kysymykset muodostuvat sillaksi yksityisen ja yleisen välille. Mitä voi ennustaa tulevaisuudesta? Mitä saa sanoa toisista? Ehkä sääsanasto on valikoitunut läheisesti liittyvän ilmaelementtinsä takia. On kuin puhuja haukkoisi sanojen kautta happea, kun se kaiken ison, kauniin, kauhean ja ikuisen edessä meinaa loppua.
Kommentit kritiikkiin