Päivä järjestyksessä

Laura Tresselin Päivä on uudelleenkirjoitus edesmenneen avantgardistin, Leevi Lehdon (1951–2019), konseptualistisesta kollaasiteoksesta Päivä (ntamo 2004). Lehdon teos puolestaan on mukaelma Kenneth Goldsmithin teoksesta Day (2003). Teosmuotoisia hatunnostoja on Lehdon suuntaan nähty ennenkin. Viimeksi knallia kallisteli Tuomas Taskinen runovihollaan Ohipuhuttu valitus (Poesia 2022). Lehdon merkitys 2000-luvun kotimaiselle kirjallisuudelle on kiistaton. 

Siinä missä Lehdon Päivän tekstit koostuvat STT:n yhden päivän koko uutistarjonnasta, Tresselin virkkeet ovat peräisin fiktiivisestä potilastietokannasta. Sekä potilastietoja kirjaavat puhujat sekä kirjaamisen kohteena olevat potilaat jäävät tunnusmerkittömiksi. Tekstien syntyperä erottaa Tresselin Päivän esikuvistaan: teoksen jokainen virke on Tresselin itse kirjoittama. Tämä selvisi kustantajan sivuilta, ei itse teoksesta. Jos kerran tietoa menetelmästä on löydettävissä kustantajan sivuilta, olisi sen pitänyt mahtua myös kirjan kansien väliin. Siitäkin huolimatta että lukija voisi päätellä oikeiden potilastietojen käytön edes anonyyminä kirjoitusmateriaalina olevan eettisesti kyseenalaista. 

Lehdon Päivä perustuu menetelmään, jonka Kari Aronpuro nimesi Kiiltomadossa julkaistussa kritiikissään ”lisääväksi kollaasiksi”. Teos koostuu 29:stä luvusta, joista kukin on aakkostettu virkkeen ensimmäisen sanan mukaiseen järjestykseen. Luvut vaihtuvat alkukirjaimen mukaan, ja kappale vaihtuu aina virkkeen ensimmäisen sanan toisen kirjaimen vaihtuessa. Tressellin Päivä noudattaa samaa menetelmää. Luvut koostuvat vain yhdestä virkkeestä aina parin sivun mittaisiin virkerykelmiin. Ja kyllä, puhun luvuista, en osastoista, sillä miellän Päivän ensisijaisesti proosateokseksi, vaikka se on kustantajan sivuilla tituleerattu runoudeksi. 

Teoksen kieli jäljittelee hoitajien kirjaamia potilaskertomuksia muistisairaista. Virkkeiden välittämien aikatasojen runsaus tiivistyy hienoksi kuvaukseksi niistä lukuisista huolenpidon hetkistä, joita hoivakodin seinien sisällä tapahtuu päivittäin. Potilas hahmottuu työn ja kielen mekaanisuudesta huolimatta monien vaivojen jäytämänä, emotionaalisesti laidasta laitaan kiikkuvana subjektina, jonka mieleen ja kehoon uppoavat erilaiset hoitomuodot ja lääkeannokset. Tekstien voisi kuvitella olevan potilaiden omaisia varten, sillä niiden seassa vilisee myös ylös kirjoitettuja hetkiä potilaiden arjesta, joihin mahtuu myös Eino Leinon fiilistelyä. ”Mieli alavireinen. Mieli Keveni. Miestenhuoneessa vaihdettiin puhdas vaippa ja herran vatsa toimi vielä pönttöönkin kunnolla. Minisun 20. Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat metsässä ja puhuvat puut.” Hieman tökerön sosiologisen mausteen teokseen tuo hoitomerkintöjä kirjoittavien hoitajien eriävät tavat käyttää suomen kieltä ”Hän suostui riisumaan tukisukat yöksi. Hän syö aamiainen ja lounas ja ota lääkkeesi.”

Teoksen nimi tuntuu valjenneiden eroavaisuuksien valossa hieman kryptiseltä. Mitä päivä merkitsee Tresselin Päivässä? Lehdon teoksen menetelmä on tiukasti sidottuna päivään ajallisena määreenä. Tresselin teoksen kohdalla asia onkin hieman mutkikkaampi. Laura Piippo on Kiiltomadossa julkaistussa kritiikissään lukenut teosta yhdenpäivänromaanina. Näkökulma on kutkuttava – ainakin tiukka rajaus sairaalamiljööseen sekä aakkostukseen perustuva rakenne tuovat teokseen lajityypin mukaista syklisyyttä. Syklisen rakenteen kautta teokseen voisi suhtautua realistisena kuvauksena klinikan jokapäiväisestä elämästä, sekä yhden päivän aikana tuotetusta tietomäärästä. 

Leevi Lehto on omassa poetiikassaan julistanut lähdetekstien olevan toissijaisia suhteessa ”kääntämiseen”, uudelleentulkitsemiseen.¹ Ehkä Tresselin Päivän lukeminen tiukasti Lehdon teosta vasten on eräänlainen leevimäinen ansa, ja teosta tulisikin lukea vain sen omien vahvuuksien valossa. Lukukokemukseni keskiöön nouseekin se, kuinka taidokkaasti Lehdon Päivässä käytetty muoto on valjastettu uudenlaisen kirjallisen luomistyön välineeksi. 

On myös itsessään arvokasta, että kokeellinen kirjallisuus pureutuu hoivatyön olemukseen. Vaikka sairaanhoitoalalla työskentelee yli 150000 ihmistä, on ala kotimaisen kaunokirjallisuuden kontekstissa häpeällisen tutkimaton. Sairaalakuvausten kaanonia määrittää edelleen Thomas Mannin Taikavuoren (1924) kaltaisten teosten raskas perinne, jossa sairastava mies filosofeeraa muiden sairastavien miesten keskellä. Tresselin teos kurottaa henkilökohtaisen ja kliinisen ilmaisun takaa kohti yleistä ja kaivaa esiin osan niistä risteilevistä tuntemuksista, joita hoivan hetkellä on mahdotonta ilmaista.

 1 Lehto, Leevi: Alussa oli kääntäminen, 214. Savukeidas 2008.