Ontoksi askarreltu elämä

Kukkiva nahka on Janika Haatajan esikoisrunoteos, jonka maksimalistinen kansi on täynnä kuvia ja värejä internet-taiteen hengessä. Haataja on opiskellut pakkausmuotoilua ja brändäystä Lahden Muotoiluinstituutissa. Runot käsittelevät tekijän koulutustaustaan nähden luontevasti sitä, kuinka erilaiset brändit täyttävät elämän ja ajatukset. Tyytymättömyyttä aikaamme kohtaan ilmaisevassa teoksessa versoo myös hyvää, kuten rakkautta: ”mutta sydämen sisällä silmät ovat silmuja”. Kannen ja tekstin estetiikka mukailee aihetta: sivuille mahtuu glitteriä, Mars-patukoita, padelia sekä kliseisiä inspiraatiolauseita. Nahka puolestaan edustaa ulkokuorta, pinnallisuutta ja vertautuu suklaapatukan kääreeseen.

Ensimmäinen säe on lupaava: ”Alussa on valo ja sitten halu askarrella.” Kollaasitekniikkaa muistuttava askartelu rinnastuu runoissa siihen, että elämä ja ulkonäkö ovat yksilön henkilökohtaisia self help -projekteja. Teos haalii materiaalia brändeistä, fonteista ja populaarikulttuurista ja askartelee niistä tuokiokuvia sekä ajatelmia.

Ilmaisu on osin lavarunoudelle tyypillistä. Keskeislyyrisyys ja runojen minän voimakas läsnäolo ovat hallitsevia: ”Liima huumaa koukuttaa, olen kävelevä kollaasi”. Myös imperatiivimuoto tehokeinona tuo mieleeni esitettävän runouden: ”Ole perennoja penkillä, yhtenäinen / kimppu, ei puutarha. // Ole aidosti oman itsesi huultenrajauskynä.” Runot jäävät suurilta osin etäisiksi, mikä voi olla myös pinnallisuutta käsittelevälle runoteokselle eduksi. Aihetta runouden näkökulmasta on lähestynyt myös Miira Luhtavaara teoksessaan Pinnallisuus (Teos 2022). Sen sivuilla on erilaisia kosketeltavia pintoja, kun taas Kukkivan nahan lähestymistapa on esimerkiksi sisustustarrojen imitoiminen eri fontteja hyödyntäen. 

Teoksen toisessa osastossa runot on nimetty oletettavasti ihmisten nimillä, ja niiden kielirekisterit vaihtelevat keskenään paljon. Lukijalle ei kerrota keitä nämä ihmiset ovat tai mitä tekemistä heillä on runojen puhujan kanssa. Teoksen loppupuolella runoihin ilmaantuu epäonnistuneen rakkauden ja sen kaipaamisen tematiikan lisäksi mystinen sinä, johon lukija ei onnistu muodostamaan sidettä. Monet kaipauksen säkeistä ovat silti koskettavia! Niissä kulutusyhteiskunta ja rakastuminen törmäävät: ”On kaikenlaista mitä voi ostaa kaupasta, / melkein kaikkea voi ostaa kaupasta / ja silti odotan että näen sen / jonka kädet on yltäpäältä tarinoissa, / silmät täynnä valoa”. 

Runot ovat pullollaan arkisia kuvia, joihin runon puhujaa tai kaivattua sinää toistuvasti verrataan: ”olet Lidlin kermavaahtoa keltaisen pyörremyrskyn ytimessä.” Yksioikoinen tehokeino on käytössä liian tiuhaan eikä yleensä herätä mielikuvia tai ajatuksia. Toisaalta pohdin keinon yhteyttä esimerkiksi internetin keskustelupalstoilta ammentavaan flarf-runouteen, jonka kieli on satiirin vuoksi usein tahallisen huonoa. Haatajan runoissa on siihen verrattuna toisenlainen, empaattisempi sävy, joka mukailee teoksen pastellinväristä ja karkista tahmaista estetiikkaa. 

Runot lähestyvät kieltä ja sanoja samaan aikaan lempeästi ja epätoivoisesti. ”On olemassa onttoja lauseita jotka silti lämmittävät ääriviivoja ja silläkin on väliä”, toteaa säe oivaltavasti ja kertoo laajemminkin Kukkivan nahan poetiikasta, joka hyödyntää onnistuneesti sielutonta mainonnan kieltä sekä tuotemerkkejä. Kaikilla runojen höttöisillä lauseilla ei pyritä sanomaan mitään mullistavaa vaan esimerkiksi jonkin tunteen tai söpöyden ilmaisu riittää. Toisaalta teoksesta välittyy myös epäusko merkitysten välittämiseen merkityksettömyyden lävistämässä maailmassa: ”ja kaikki merkit joilla voi luoda vastauksia ovat räjähtäneet / silpuiksi konfettia, näen ne ympyröinä ja neliöinä, kirjaimina, / joilla on ääriviivat, kuin riisikeittimellä, verhoilla ja / lyijykynällä, se kaikki on pelkkää sykeröä ja vimmaa uneliasta / muminaa, sattumanvaraista merkkijonoa”. 

Vaikka osa runokuvista tuntuu liian ilmeisiltä, pidän teoksen ambivalentista sekä hieman välinpitämättömästä suhtautumisesta elämään: ahdingon keskelläkin on konfettia. Se on irvokas ja provosoiva mielikuva.