Omalakisen maailman nyrjähtäneitä kohtauksia

Mykistyneellä papukaijalla on tunnelukkoja.

Heikki Jalavan teoksen ensimmäisessä runossa lukija astuu maailmaan, jonka tapahtumia ei ole helppo ennakoida. Todellisuus muistuttaa reaalimaailmaa, mutta ei aivan, oudot käänteet vievät jatkuvasti omalakisiin suuntiin. Yllätykset sähköistävät lukemisen, ja seuraavia äkkikäännöksiä alkaa odottaa.

Kontrastit muodostuvat arkisen ja kummallisen yhdistämisestä. “Lähtemisen kirjassa” virkailija ojentaa paperin, johon on kirjoitettu päätös vailla syitä, ja puhuja alkaa tuhota kotikyläänsä puskutraktorilla kenenkään estämättä. 

Proosamuotoiset tekstit ovat sisällöltään rikkaita. Tavallisemmiltakin näyttävistä lauseista avautuu lopulta monta tasoa, yksilöllisestä yhteiskunnalliseen. “Saatat ihmetellä, miksi olen ylipäänsä hankkinut sinut, kivi hyvä. Syy siihen on yksinkertainen. Pitäähän ihmisellä edes kivi olla.” Arjen puhetavat ja ilmaisut rikkoutuvat monta kertaa. Ehkä kirjoittamisen lähtökohtiinkin päästään käsiksi: “Tuntemani maailma ei riittänyt minulle. Minut laukaistiin maata kiertävälle radalle sukkulassa ja irrotettiin ajelehtimaan kapselin sisällä.” Runot ovat puhetta kapselista, josta käsin maapalloa voi katsella etäisyyden päästä.

Huvittavan absurdeista alkuosioista kirjassa siirrytään “Olosuhteiden kirja”-osastossa jopa kauhutunnelmiin. “Häätö”-tekstin kuvaus muistuttaa Alien-elokuvia ja “Sisarrakkauden” voi tulkita esittelevän siamilaisten kaksosten vihamielisen ahdistavaa yhteiseloa. Teoksen päättävässä “Paranemisen kirjassa” elämänilon lisääntyminen etenee samaa tahtia poismenon kanssa – vai onko kyse unohtamisesta? 

Kieli on kokoelmassa välillä pelkistettyä, välillä taas se käyttää kapasiteettiaan laajasti: “Olin avonaisella niityllä. Ruoho kampasi jalkojani, minulla oli neljä jalkaa ja kirmasin rehottavalla nurmella. Minulla oli nälkä ja jahtasin kania tähtitaivasholvin sisällä.” Lajin määrittely ei tämän teoksen kohdalla ole aivan yksinkertaista; tavallaan kyse on hybridistä, runon keinoja hyödyntävistä lyhytproosasarjoista. Välillä tekstien aikamuoto on kertovalle proosalle tunnusomaisesti imperfekti. Kerrotun epäjatkuvuus kielellisine nyrjähdyksineen kuitenkin kallistaa vaakaa runouden puolelle.

Olisit edes kivi kuljettaa lukijaa villillä tavalla – papukaijoja ja puskatraktoreita oppii katsomaan uudesta kulmasta. Teos avaa mahdollisuuksia toisenlaisille aluille.