Oleellisia hyönteisiä maailmanlopun huonekasvustossa

Veera Antsalon Nimettömästä-runokokoelman lukeminen alkaa Jenni Saaren suunnittelemasta upeasta kannesta. Vaaleanpunaisella taustalla vilistää hyönteisten ja sormenjälkien armeija. Keskellä kohoaa hopeinen aukko, nimetön ja singulaarinen kuin avaruuden musta vastineensa. Ensimmäisessä runossa puhuja kuvaa, kuinka hän näkee hyönteisissä pieniä äitejä, jotka kirjoittavat luonnosta omia versioitaan. 

Antsalon neljäs proosarunokokoelma jatkaa hänen tuotantonsa yhtenäisellä tyylillä. Usein toteavalla kerronnalla alkavat runot kiihdyttävät kesyttömään sadunomaisuuteen. Otetta leimaa sekä tunnusteleva ylenpalttisuus että tarkka ilkikuri. Vekkulassa venytetyissä kuvissa elollisen ja elottoman ahdas kahtiajako murtuu ja sekoittuu. Osastojen pituus ja intensiteetti vaihtelevat villin assosiatiivisesti; nimeltään ne ovat esimerkiksi ”Pientä kasvillisuutta utopiassa, johon oli ripustettu kaikenlaista”. 

Luonto on kokoelmassa paitsi ilahduttavan konkreettinen, myös oikukas toimija isolla alkukirjaimella. Salailuun erikoistunut viilipytty ilmenee samanaikaisesti toisaalla ja tässä: ”Luonto muuttaa ihmisten perässä taloon, lupia kyselemättä, ja vilahtaa peilissä.” Myös Sir David Attenborough raportoi Luonto-havainnoistaan. Maailmankuulu dokumenttiääni symboloi luonnon luokitteluhaluamme, joka jatkuvasti peittää kohteensa. Attenborough-runoista sukeutuu sekä kokoelman hauskimpia että salaviisaimpia: ”Ja niin minä menin ja ryömin ja näytin Luonnon, joka vain on.” 

Erotan kokoelmasta viehkeän mutta pisteliään posthumanistisen eetoksen. Antsalo ei etsi ihmiskunnan ehtoja, vaan pyytää astumaan niiden ulkopuolelle pienimpien yhteisten nimettömien pariin. Hyönteisyys edustaa välittömämpää olemista kuin ihmisen edistys- ja teknologiauskovaisuus: ”Ennen kuin olimme hyönteisiä, olimme tiedemiehiä, jotka tutkivat sormiaan.” Runossa ”Välillä” riippuva huonekasvi toteaa ydinsodan uhan alla kyykistelevän televisiokatsojan mahdottomuuden. 

Teos vertautuu amerikkalaisen modernin proosarunouden suunnannäyttäjä Charles Simicin hienoon kokoelmaan Maailma ei lopu (1989, suom. Aki Salmela 2021). Simicin surrealistisen eläinsatujen tapaisesti Antsalolla huonekasvit kieltäytyvät yhteyttämästä ja murtautuvat kauppaan polttamaan sikareita. Puhuja on monta. Hän tarkastelee itseään esimerkiksi ”pimeänä” tyttölapsena, joka yrittää avata järjestyksellä ja hierarkioilla tilkittyä maailmaansa. Kokoelmasta syntyy myös miellyttävä mielleyhtymä Kaarina Valoaaltoon (1948–2021), joka oli proosarunon luonnonlapsi ja lapsuuden kosmista vierautta kartoittanut arkimaagi. 

Runojen tyttö valmistuu ”kirjoituskoneakatemiasta” vain lähteäkseen ”toisiin toimistoihin”. Tämän voi nähdä kommentoivan kiinnostavasti paitsi muotitettua naiseutta, myös runoilijuutta yleensä. Puhuja kasvatettiin koneeksi, jota käskettiin kirjoittamaan ”yhdeksällä sormella, sillä kymmenes on pysyvästi kateissa.” Tuo kymmenes on tietenkin nimetön, joka yhdistetään kansanperinteissä parannukseen, magiaan ja kaaokseen. 

Lopulta puhujan maailmasuhteessa korostuu nimenomaan nimettömän ja tiedostamattoman läsnäolo. Ajasta tulee ympyrä. Sen sisällä vaikuttaa sukupolvien ”melankolinen etäisyys”. Äiti ”suunnittelee” puhujaa kuuntelemalla hiljaisuutta puhelimesta, jonka johdosta kiertyy musta kaapeli merenpohjaan. Herkullisinta on kuitenkin konkretia, jolla Antsalo kiteyttää katoavaisuuden ja kasvutarinan samuuden:

”Eivätkö lapsuudenkodit olekin sellaisia? Kuin saippuakuplia? Huojuvat hetken tuulessa kunnes törmäävät johonkin.” 

Nimettömästä on kiistatta ansiokasta, kutkuttavaa ja ammattitaitoista proosarunoutta. Lopulta kokoelma kuitenkin lipeää otteestani – turhauttavuuteen asti. Alkupuolella runot etsivät sanottavaa liiankin irrallisesti, eivätkä teemat runsaudesta huolimatta tunnu kehittyvän tarpeeksi. Runsaus puolestaan muuttuu toistoksi, mikä jäytää etenkin luontoaiheisten runojen yllätyselementtejä. Toisaalta ehkä juuri lipeämisen kokemuksessa kutoutuu teoksen ydin. Loppupuolella luurangot leijailevat, mekaaniset linnut lentävät ja hopeinen avaruuspuku rapisee. Ympäristön kantokyky hupenee samaa tahtia kestokykymme kanssa. Jokaisen täytyisi keskittyä tosissaan ”ötökkään, joka tekee jotain kummallista vieressäni.”